
pätee yleisesti -
tuo ihmeellinen, liikuttava nokturni, ehkä se on juuri kesäyö.
vaikkei Chat Noirin kahvilapianisti oikeasti nähnyt pohjoisia kesäöitä, vaan Gnossiennessa soi Montmartre (mont des martyrs), tuon marttyyrien vuoren paradoksaalinen rauha.
Viimeksi Pariisin kommuunin hajotessa, toukokuussa v. 1871, satoja kommunardeja piiloutui kukkulalla sijaitseviin kalkkikaivoksiin. He jäivät kuin keskiajan kataarit elävänä loukkuun, kun hallituksen joukot räjäyttivät dynamiitilla uloskäynnit tukkoon.
Mutta jotakin siinä pianosarjassa on: kirkkaan kesäaamun kosteus tuolla Montmartren kukkulalla tuntuu ilmassa ihanalta kuin suomalaisen heinäkuun huomen.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar