Vastavirtaan sauvoja

Brad Pitt esittää elokuvassa The Curious Case of Benjamin Button, 2009, päähenkilöä, joka syntyy tähän maailmaan ensimmäisen maailmansodan päättymispäivänä vuonna 1918. Se ei ole ihmeellistä vaan se, että vauva on syntyessään 80-vuotias ja alkaa elää koko ajan nuortuen viime vuosisataa päätyen sen lopussa taas vauvaksi lopulta nukkuen pois.
Käsikirjoittajat Eric Roth ja F. Scott Fitzgerald tietävät, mitä ja miksi kirjoittivat.

Tämä on taiteen suuri mahdollisuus, tehdä nähtäväksi jotain, joka on perustaltaan sisäistä.
Nähtyäni Lars von Trierin vuonna v. 1996 valmistuneen elokuvan Breaking the Waves, tajusin ettei ihmisen ontologisessa elämäpiirissä ole mitään, mit' ei voisi kertoa myös elokuvataiteen kielellä.

Elämä on muille paitsi poikkeusyksilöille, sosio-, psyko- ja teologisille sekä filosofisille neroille pelkkää tyhmentymisen prosessia, kuten Platon meni ja tiesi. Silloin ei juuri ollut erityistieteitä, vaan filosofia, joten havainto korostui.
Sillä elämä käännettynä nurin on mahdollinen; vanha minä kulkee kohti kuolemaansa, mutta samaan aikaan kun se vähenee kasvaa toinen minä. Koska kuolemanluonto vähenee, menettää otettaan, yksilön ulkoinen vaikutelma ei voi olla paljastammatta tuota asiaa, että yksilössä tapahtuu valtava mielen uudistumisprosessi.
Vaikka asia ei yleensä sivulliselle selviäkään mitenkään eksaktisti, tämä uudestisyntyminen lapseksi kohti egon kuolemaa, kuitenkin salaperäisellä tavalla kiehtoo kanssaihmisiä. Näin, koska he ovat kutsutut tuohon samaan käännökseen elämien linjassa, suhteessa kuolemaan.
Ihminen itse tunnistaa sisäiset tapahtumansa kaikista maailman korkeiden uskontojen pyhistä teksteistä (ja tajuaa, kuinka niissä eri termein puhutaan samoista asioista) - ja noiden oppien laatijat ovat omana aikanaan kokeneet saman.
Kokeneet yksinäisyyden, antikonformismin tien tässä maailmassa. Ja - varsinkin luostarikoulujen muurien ulkopuolella - se on täynnä paradokseja, salaisuuksia arvoituksia, kokeita. Polulle astuja tarvitsee ominaisuuksia, minuudeltaan jakautuneen mielen, mm. yksinkertaisen kyvyn kokea kunnioitusta ..., oivaltaa, nähdä kausaalisudet. Mutta tämä taas on jo matkaan lähtijän lahja:

Useimpien muiden ihmisten ja minun välilläni on se ero, että minussa väliseinät ovat läpinäkyviä. Se on minun erikoisuutena. Minä havaitsen jossakin määrin taustan tapahtumia, ja se antaa minulle sisäistä varmuutta. Kun ihminen tietää enemmän kuin toiset, hänestä tulee yksinäinen.

Määritteli tilan Carl Gustav Jung (1875-1961) (suom. 1985, s. 376-7). Saippuaoopperat eivät ole tästä maailmasta, koska poikkeavia oikeasti murskataan. Se kuuluu heidän kouluunsa.
Mutta tie on ikuinen, eikä sen väkivaltainen katkaiseminen oikeasti ole mahdollista. Historia kertoo erilaisista kohtaloista, aatteensa takia kuolleista ihmisistä, mutta ei sitä, että kaikki he tulevat takaisin kahta kauheampana toteuttamaan dharmaansa.