Puolustajana hän (Martti Häikiö) kuitenkin esiintyi, mikä ei ole ihme: Koskenniemi ”tiedetään” yli-innokkaaksi Saksan ystäväksi, ylipatrioottiseksi oikeistorunoilijaksi, kavalaksi kulissientakaiseksi vehkeilijäksi; näiden tiukassa istuvien leimojen kyseenalaistaminen näyttää väistämättä puolustelulta, kirjoittaa Jarmo Papinniemi kirjallisuusblogissaan.Mielestäni tuossa voisi lukea myös: oli yli-innokas natsi-Saksan ystävä. Näitä heppuja pestään nyt kuin urakalla elämänkertojen, jos kohta oopperalibrettojen mutta tietysti myös taiten käytettyjen arkistojen avulla.
Erikoinen ilmiö tämä selittelyn tarve. Emme ole edes edenneet totuuden etsinnässä kulttuurisen invaasion eri tasoille, esimerkiksi aloitellun rotuhygieniaohjelman analysoitiin, kun natsisymppariäijille väsätään jo valkopesuohjelmaa.
Tämä hidastaa puhdistumista mutta ei estä sitä. Samoin kuin purgatorium-prosessiin joutuneella ihmisellä, alitajuntaa työntää paskat pihalle sielullisesta olemuksesta, tapahtuu se sama kansalle, sen sielulle.
Piilottelemalla yhä kaappinatseja, pedofiilipappeja, ynnä muita näinä aikoina esiin vedettyjä taakkoja, teemme tosiasiallisesti karhunpalveluksen kollektiiviselle tietoisuudella, jossa purkautumispaine vain kasvaa. Mätää ei voi jättää ihon alle, se on selvä.
Kun on elänyt valheessa, oppii rakastamaan totuutta, sanoi muuan ruotsalaisohjaaja, rehellinen.
Jeps, ja totuuden vapauttavaa voimaa voi maistaa vain katkomalla menneisyyden kahleet. Tämän lähestymistavan ja tutkimusorientaation tulee olla koko toinen kuin ennallistamaan pyrkivällä tendenssillä, jossa kipeistä asioista ei puhuta edes niiden oikeilla nimillä.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar