
vaati Van Der Graaf Generatorin
Pawn hearts -klassikon nauttimista. Olen tuota yli 35v. kuunnellut lueskellut sen kummallisia vanhoja sanoja, ja sointukulkujansa tapaillut. Teos kertoo hengen toiminnasta ihmisessä niin kuin suuret säveltaiteen klassikot, joiden notaatioita esittäjät tutkivat koko ikänsä;
Jorma Panula mainitsee aina muuan guben, joka eli tutkimussuhteessa
Haydenin kanssa: 60 vuoden jälkeenkin löytyi vain uutta. Mutta tämä v.1971 luotu puhuu nykytaiteen tavoin; eroa vanhaan taiteen tapaan en jaksa enkä ehdi nyt mässyttää. Se on.
Peter Hammill on niin vahvasti jotain, joka rinnastuu
Rudolf Steinerin kakkuvuoka-vertaukseen. Nuo oudot moodit antavat muodon muodottomalle substanssille; Pawn hearts on progen ainut, tai yksi ainoista todellista teema-albumeista, joka alusta: nuotista yksi viimeiseen loppusoituun on ehjää täydellisyyttä.
Siksi sitä, en ole ainut syventyjä, kuvataan myös sipuliksi.
Jaha, Neloselta tulee
Mathieu Kassovitzin Gothika, 2003.
Jiikiltä meni nyt yli
näin.
:)
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar