Taide välitti tason jolta Streng tuli, ja jonne palasi

Katsoin dokumenttia, Arto Halosen Magneettimies-elokuvaa, 2009. Siinä pateettisten puheenvuorojen joukosta iski korvaan kuin 70-luvun epävireinen kitara, teatteriohjaaja Juha Hurmeen äksyily, ettei tunne Strengin teosofista tulkintaa: ei tiedä mitä teosofia on eikä aio ottaa selvää.
Jos lisään, ei sitä mitenkään pakolla omaksukaan, josei löydä sieltä peiliä omalle eksistenssin empirialleen ja jos se ei toimi välineenä hahmottaa maailmaa.
Teosofia ei ole mikään korkea järjestelmä, vaan tuli impulssina spiritismin jälkeen, korottaakseen sen rajakokeilujen aallon totuuden etsinnäksi - aktiiviseksi hengen toiminnaksi ihmisessä.

Pekka Stergin aikana teosofiset instituutiot olivat jo alennustilassa, zompeja, eivätkä olleet osilla tällaisen taiteen hyödyntämisessä, mutta joku nähtävästi oli tehnyt nämä materialisteja kuumentaneet teosofiset tulkinnat - nyt tarkemmin katsoakseni, perustellut - Strengin taiteesta ja proosarunoudesta (Halonen itse?).
Tuttua ja ei-tuttua.
Sisältäni portin löysin on toki yleisesti ja helposti yhdistettävissä sisäisyyden avautumiseen, ja ilmiselvästi myös astraalisuuden kokemukseen (jossa ihminen näkee väreinä oman ruuansulatustapahtumansa, kuten Rudolf Steiner osoitti).
Mutta sitten tullaan ilmaisussa alueelle, joka julkaistiin Magneettimiehen kuolema -levyn kansissa vuonna 1970.
Kyse näyttäisi olevan syntymää edeltävästä tilasta, ja pohdiskelusta, kun aine vetää siihen takertunutta ihmisen minää puoleensa. Pekka halusi tämän painettavaksi.
Syntymää edeltävässä tilassa läsnä on koko elämänkaari, ja ihminen joutuu taistelun kaltaiseen tilaan kun tulevan elämän vastoinkäymiset ja ristiriidat vyöryvät esiin imaginaatioina.

Olen ollut kauan poissa teidän luotanne, tästä ajasta, tästä kaupungista.
Olen ilmaa kevyempi, hyvin vaikeasti havaittavissa. En voi edes puhua teille. Olen kuollut. — Tai paremminkin: olin kuollut, mutta yllätyksekseni löysin itseni eräänä iltapäivänä selailemassa sanomalehteä puiston penkiltä, täysin lihallisena ja hyvässä voinnissa.
Se oli välähdyksenomainen oivallus, joka haihtui saman tien. Siitä hetkestä lähtien olen tiennyt olevani "elossa".
Kun lähdin olin vielä lapsi. Muistan, miten hento ruumis peitettiin vanhalla ikkunaverholla. Sen jälkeen olen kieltämättä varttunut aika lailla. Minusta oli tullut menestyvä ja toimelias mies. Kaikki olisi ollut hyvin ja minä olisin voinut rauhassa elää elämääni yhtä aikaa ja erikseen sekä karkeammassa että hienommassa olomuodossani, mutta huomasin, että maallinen minäni oli niin syvässä, aikakaudelleen ominaisessa horteessa, etten voinut jättää häntä. — Päätin laskeutua takaisin aineeseen.
Ensin ajatus tuntui vastenmieliseltä vaikka kysymyksessä olikin uhraus minun itseni hyväksi, mutta mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän huomasin maa-elämässä houkutteleviakin piirteitä. Vanhoja muistoja tulvi tajuntaani. Keksimäni miellyttävät asiat alkoivat kasvaa ja kun en pyrkinytkään hillitsemään mielikuvitustani, tuli aineeseenlaskeumisesta lopulta pakonomainen tarve.
Leijun tulevan kotikaupunkini yläpuolella. Sen merkitys minulle kasvaa hetki hetkeltä. Samoin käy minulle ymmärrettävämmäksi koko ajan. Jokainen sanoiksi selkeyttämäni ajatus tuo minua lähemmäksi teitä. — Tämä on ahdistavaa. Muistini.

Tulkinta voi olla myös gnostinen, minuuden jakautumisen kuvauksena. Prosessi jossa maallinen minä, ego, ja korkeampi, hienompi ydinminän ontologinen olemus eriytyvät toisistaan: alemman magneettimiehen olemuksen tulee vähetä ja korkeamman todellisen minän vaikutuspiirin vallan kasvaa muuttuvan yksilön tajunnassa.
Siinä Hurme on epäilemättä oikeassa arvioidessaan, että Strengin maailmankuva oli ehjä ja johdonmukainen.
Näin mainitsi myös muuan jäppinen joka vieraili hänen kuolinvuoteellaan (Pekan pyynnöstä).

Kuvan, jota käytettiin Magneettimiehen Kuoleman sisäkannessa, siteerauksen lähde www.pekkastreng.net.