en koskaan oikein ymmärtänyt ex-teatterinjohtaja, jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen, s.1948, narinaa lätkän primitiivisyydestä.Miksi Ape kylvi sellaisia lausuntoja.
Paitsi Suomessa myös Sveitsissä ja Chicagossa valmentanut Suhonen antoi, pikemminkin jakoi negatiivista läppää eritoten Ylen tekemässä henkilökuvassa Sveitsissä. Pöydällä muuten Bob Dylanin elämänkerta, lukemistona, että on tässä muutakin kuin takoa pyöritetty.
Kolumnit Helsingin Sanomissa jauhoivat samaa asiaa: jääkiekon henkinen tila on rappiolla, voittamisen kulttuuri on ainoa tavoite, samoin korostunut väkivalta kiekossa, välinpitämätön suhtautuminen dopingiin, huumeisiin ja alkoholiin. Kirjansa Kirje urheilijalle, WSOY, 2002 samaa suhinaa, ei paljon muusta.
Niinpä niin, luulisi ettei enää ole toivoa lainkaan. Mutta kas Suhosen itsensä siirtyminen syrjään osoittaa, että karavaani kuitenkin yhä kulkee. Ehkä mies näki vain liikaa HIFK:ta ja Chigagoa.
Peli on kehittynyt - huomasin jo talvella, ja pelaaja-aines tasoittunut. Tässä kuitenkin jotain joka puhuu tasalahjaisuutta vastaan:
HPK-TPS SM-Liigan 3. Finaali 25.4.2010 on ohi ajassa 70:20, kun Ilari Filppula hiljentää Rinkelinmeän 1-2 jatkoerämaalilla. HPK:n Jukka Rautakorven ilme perästä varmentaa asian.
Kaunis maali, hyvin kaunis.
Seuran peili on toista kuin vielä kk sitten, huimaa. Näin nopeaa muutosta en ole koskaan nähnyt.
On tässä tosin käynyt mielessä, onko kehissä joku uusi doping, joka ohittaa testit.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar