On elokuvia, jotka tuntuvat sitä vähäpätöisemmiltä, mitä pidempään niiden näkemisestä on kulunut. Sitten on elokuvia, jotka kasvavat, joista tuntuu löytyvän merkityksiä ja sisältöä, jota ei vielä teatterissa tajunnut. Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset, Inglourious Basterd, 2009, kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon, kirjoittaa Olli Sulopuisto Plazasassa.Kuitenkin 2,5 tunnin jälkeen tuntuu, että ateria oli turhan tukeva ja olisi ollut parempi jättää jotain syömättä, hän lisää.
Miten tää jööti syntyy?
Tarantinon merkillistä erikoisalaa on tiivistäminen elokuvassa: eversti Hans Landa (Christopher Waltz) kiristää hitaasi onnettomasta maajussista pihalle tietoa tavalla, kirjoittaa Sulopuisto, joka saa katsojan puristamaan penkin kahvoja rystyset valkoisina: "jännite Landan ja uhrin välillä on käsinkosketeltava." Sitä ei voi pelkästään leikata, vaan siitä voi tehdä tiivistettä, jonka voimalla "Ilkka Remes suoltaisi kirjoja seuraavat tuhat vuotta".
Väkivaltahan itsessään on jotain jonka kanssa eletään; yksikään ei ole siltä välttynyt, eikä välty niin kauan kuin Tellus pyörii tämän aggressiivisen lajin, älyolennon hanskatessa elämää. On myös hyvä muistaa, että ihmisoikeuksia ja vapauksia ym. korostavassa marginaalissa kuljetaan rajapinnalla, jossa ollaan potentiaalinen fasismin uhri.
Sulopuisto näkee kuvat tulihelvetissä kuolevista natseista, ja ne "tuntuvat pahalta", mutta kas, lähinnä siksi, että ne tuovat mieleen tuhoamisleirit ja niissä kuolleet ihmiset.
Natsien ja heidän pääjehun inhimillistäminen on yksi outo ajan trendi. Se näemmä puhuttelee erikoisesti ikuista sisäistä dialogiaan käyviä akateemisia kaappinatseja.
Jos vain mahdollista, Tarantinon kontribuutio palauttaa asetelmat siihen muotoon, jossa aidalla istujalla ei ole sijaa. Itsessään fasismin sulaminen yksilössä merkitsee tunteiden liikkeellelähtöä, ja niiden patoja ylläpitävien minän puolustusmekanismien nousua. Taistelu käydään sisäisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar