Seurassa näkyy nykyjournalismiksi yllättävän syviä reppareita, mm. itsemurhasta, joka ennen oli toimitusten tabu.Miestä nimeltä Kalle Spiik kiusaa ajatus, että hänen olisi pitänyt rakentaa lopullisen ratkaisun tehneeseen tyttäreensä henkilökohtaisempi kontakti.
Hän on jäljillä.
Oltaisiin menty vaikka saareen kaksistaan viikonlopuksi. Olisin voinut päästä riittävän lähelle, että hän olisi alkanut puhua. Kyllähän tuollainen kiusaaminen on ollut paineena sisällä. Ja olisin voinut puhua siitä, miten miehet ajattelevat ja toimivat.Myös yhteinen matka on aika hyvä: jos tuhansia kilsoja istutaan autossa on luontevaa jutella, ja tilanteet ovat uusia. Paljon voi tehdä vielä senkin jälkeen kun virheitä on tehty.
Perimältään kyse kuitenkin on ihmisen evolutiivisesta minätietoisuuden ja erillisyyden kehittymisestä, jota kulttuurimme tai sen luonnontieteellisesti orientoituneet mallit eivät juuritunne - eivät ensinnäkään siksi - että vielä millään muulla nisäkkäällä ei kehity kirkasta minätietoisuutta.
Egoismi on syy ja seuraus mutta myös tarkoitus. Egon rakenne on pohjimmiltaan kestämätön, ja se murtuu implisiittistä syistä. Sen ihmisen osaa, joka joutuu tähän elämän tarkoituksettomuuden loukkuun.
20-vuotias Camilla Spiik kirjoitti osuvasti ettei näe itsellään tulevaisuutta, ettei halua vastuuta, ei tehtäviä, ei töitä, ei kasvaa isoksi. Hän jatkoi, ettei pitkään aikaa ollut enää osannut nauttia mistään. Kenenkään seura ei tehnyt iloiseksi kuten ennen. Edes vaatteet eivät enää kiinnostaneet, tuo aiemmin niin tärkeä osa elämää. "En vain jaksa jatkaa eteenpäin."
Tapahtuu maailman harhaluonteen tiedostaminen, kasvun vaihe sekin, eikä ehkä niinkään mikään "piilevä masennus".
Jos ihminen on kärsivällinen, ja jaksaa odottaa (siksi aika on kultaa), hän kohtaa tässä tilassa, jonka nimi itämailla on dukha, korkeamman elämänvoiman, josta käytetään monia nimiä. Sisäisyydestä löytyvänä valona se täyttää askel askeleelta mielen sekä unessa laajenevan tietoisuuden - tapahtuu muutos ja kasvu kivun yli. Pidän itse nimistä parhaana buddhaluontoa, joka kätkee itseensä järjellisen tien kohti suurempaa tyydyttävyyttä.
Tästä laajemmassa elämäymmärryksestä käsitettynä, kovaan elämänkouluun joutunut ihminen on tavallaan kokelas, jolla toimii periaatteessa vanhan loputtua, uusi dynaaminen voima. Esiin päästessään - ja jokainen suicidaalisuudesta parantunut tuntee tämän muutoksen- on mahdollisuus avata uusia ovia elämien linjassa mutta henkisyydestä puhtaaksi viljelty kulttuurimme ei ymmärrä mielenliikkeiden merkitystä ja kausaalisuuksia, siksi se tarjoilee turruttavia sekä seretoniinia salpaavia lääkinnällisiä ratkaisuja.Taas tekona elämänsä väkivaltainen päättäminen on monella tavalla peruuttamaton, ja heijastuu yksilön seuraaviin ruumiillistumin. Teosofit aika brutaalisti ensikäden tietoineen pelottelivat noilla kamallisilla seuraamuksilla - en ole varma, onko sekään andragogisesti kovin toimiva tapa, epäilen. Tosin täytyy huomauttaa, että Jan van Rijckenborgh esitti vielä teosofejakin kovemman näkemyksen, kuinka näkyvän aistitodellisuuden taustalla toimii systemaattinen elämänvoiman- ts. energianriistojärjestelmä.
Yksi reaalinen ongelma on tie täysikasvuisuuteen, jossa ei aiemmin ollut mitään erikoista. Aikuiskasvatustiede eroaa pedagogiasta eli nuorten opettamisesta monella tapaa mutta kuten ole sanonut (tieteenalan keskustelussa) siinä rajalla on merkillinen väliinputoajien kuilu, jonne molemmat kasvatusorientaatiot ikään kuin vain avuttomana tuijottavat.
Kuva: Suicide Prevention Center: Ruy Lindenberg (Creative Director).
Alla: Antoine Wiertzin (1806-1865) Deux jeunes filles—La Belle Rosine
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar