Mysteerio,

sen lähestyminen taiteenkeinoin on yleensä luovista prosesseista stydeintä sortimenttia. Goethe rakenteli Faust-teemaa sellaisen 60v., eikä Goethe-arkiston luonut Rudolf Steiner niellyt sitä iisisti, vaan muuan Plato-reinkarnaation johdolla.
Näytelmällinen rakenne toteuttaa kaavaa, jossa oma minä jaetaan useiksi, miel. eri suuntaan vetäviksi hahmoiksi.

Seppo Puttonen haastatteli [Yle 1; 30.05.1991 kesto: 19:45] Teppo Kulmalaa Herman Hessen pääteoksena pidetystä Lasihelmipelistä, ja siinä sivussa Hessen ajattelun itämaisista vaikutteista.
Jan van Rijckenborghin käyttämä terminologia ei hevillä aukea; siinä yksi keskeinen käsite `dialektinen maailma´ viittaa samaan vuorovaikutteisen maailman dynaamisuuteen kuin lasihelmipeli.

Draamallista on ja se että - ja se tapahtuu jokaisessa näytelmässä - valtaosa pyrkimyksistä dialektisen luonnon järjestyksen purkamisesta raukeaa eri tavoin - rauhanomaisesti: esim. yksilöt kääntyvät kirkollisiksi hissukoiksi, siis tukahtuvat ja pysähtyvät, tai he syöksyvät tuhoon. Mikä on totta, peili todellisuudesta.
Taas se yksi tie, jota myös van Rijckenborgh kutsui "kukuttavaksi", on kiusaus mennä mukaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan `saadakseen jotain aikaan´- koska värkeissä huippulahjakkaalla on eri tavalla varaa, tämä voi houkuttaa.
Tosi asiassa tekoon vaikuttaa aina vastateko, syntyy pettymyksen kahleet, ja luovuudelleen saa sanoa hyvästit, se meemi imee kaiken. Politiikka on harhatie, jos tähtäin on korkeimmassa, mihin ihmiskehitys suo mahdollisuuden.
Itsensä voi tukahduttaa hyvin myös touhuamalla ihan vain kunnallispolitiikassa - henkinen resurssihukka vähäisessäkin hallinnollisessa hössötyksessä on valtava. Sitä on dialektinen maailma, ja siihen sitoutuminen.

Andy Warholin Hermann Hesse, 1985.