ilman iloa ei ole musiikkia, se kuuluu musiikissa surunkin läpi. Se on musiikin ominaisuus.En ollut ennen innostunut The Bandista, ja sen syvän etälän redneckejä sekä heidän taantumuksellisia tapojaan & asenteitaan nuoleskelevasta luovasta orientaatiostaan.
Minussa kaupunkikorruptio, missä hallitsevat rakennusliikkeet ja keskiset poliittiset toimijat alkavat valmistella kaavamuutosta alueelle jossa on arvokohteita, muistuttaa redneckien pyhää viinan keittoa metsässä; he eivät suvaitse minkäänlaista häiriöitä, varsinkaan pyhässä heristysvaiheessa. Sitä valvotaan aseissa yötä päivää, maistiaisia ottaen.
Ennen tosiaan etelävaltioissa saattoi tienvarressa olla seriffin laittama keep out -kyltti. Oli John Boormanilta kulttuurihistoriallinen teko kuvata (The Deliverance, 1972) tuon häirinnän seuraukset, joella, joka todella on autenttinen viinankeittomesta.
Hekin elävät ja rakastavat (omiaan).
Suondi Levonin maineikkaille Woodstockin studioille on tunnusomaiseen tapaan kapakansavuinen, pellavanpehmeä ja taskunlämmin, tuumi Soundin Timo Kanerva.
Levonin laulussa on aina soinut eletty elämä, mutta tätä nykyä hänen iän ja sairauksien koettelemassa äänessään heräävät eloon kokonaisen väistyvän muusikkosukupolven viimeiset, kultaiset hetket.Levy epäilemättä on samaa tasoa kuin Jorma Kaukosen Blue Country Heart, 2002.
Jake äsken pläjäyksensä lopuksi soitti Electric Dirtin jonkun groovaavan raidan.
Komea. Elää paremmin kuin The Band.
mutta, oliko että korva poimi jonkin detaljien, joka todistaa että ajatusmaalima sentään on entisensä.
Kuvassa at Home Jorma Kaukonen, elävä todiste, kuinka varallista oli olla hippi.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar