kun senkin tasoinen pakki jää seisomaan tumput suorana, ja katsomaan kun vastapeluri tekee maalin.Toisekseen Jukka Jalosen esiintymien heti pelin jälkeen ei vastannut aivan täysillä hävinneen joukkueen päävalmentaja tunnetilaa. Verratkaapa vaikka siihen tulevaan tosi paikkaan, kun äijä tulee paita tyhjänä ja hymykuopat pitkinä ruutuun.
Peliä ei tarvitse tällä tasolla tietoisesti hävitä, pelkkä heikkous motiivissa riittää, jos voitolla ei ole mitään rakentavaa merkitystä turnauksessa. Ja sanon vielä senkin, tappio voi tulla pelkästään siltä pohjalta, että joukkueen johto siihen mielessään kovasti varautuu - se lamaannuttaa pikkuisen koko joukkueen henkeä, ja kuten jo totesin, paljoa ei tarvita.
Tämähän on se tila joka voi syntyä luonnostaankin esimerkiksi joukkueen sisäisistä jännitteistä, kun aika tekee tehtävänsä sisäisessä dynamiikassa.
Menettelynä periksiantamisen henki on epäreilu niitä pelaajia kohtaan, jotka eivät tiedä osastaan Olympiakomediassa, ja yrittävät tosissaan mutta jokin selittämätön vain tahmoo.
Heitä tarvitaan häviön häviöltä näyttämiseen (mitä miehet olisivat tehneet jatkosodassa jos olisivat tienneet Stalinin ja Marskin sopimuksesta? Linnan mukaan he menettivätkin luottamuksensa sodanjohtoon, mutteivat jermumentaliteettiaan).
Muuten.
Kuka meistä ei olisi joskus ollut mukana työprojektissa jota salaperäisellä ja oudon jäytävällä tavalla hidastetaan jostain ylhäältä?
”det kanske var finländarna som var smarta den här gången.”
Ehkä se oli Suomi, joka tällä kertaa pelasi fiksusti, Ruotsin päävalmentaja Bengt-Åke Gustafsson sanoi Aftonbladetissa /is.
Inttämällä tuohon heti, Suomi taas tavallaan vahvisti Gustafssonin arvailun.
Teemu Selänne sanoi, huomasin, pelin jälkeen jotenkin näin: jos kerran pitää hävitä joku peli, olkoon se nyt sitten tässä.
Riittävän monimielistä ollakseen monimielistä.
Kuva: http://hockey.expressen.se /Bildbyrån.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar