En hevillä niele New York Timesin ykkösmusiikkikriitikko Anthony Tommasinin kahden artsun mittaisia lötinöitä klassisesta. Tuolla opponentti kaivoi esille sen perusteet, miksi mm. Frederic Chopin puuttuu Tommasin syystä konservatiiviseksi sanotusta Top Kympistä, Top 10 Composers: The Final List. I tried to weasel out of of picking Romantic composers other than Brahms by arguing that the era fostered originailty and personal expression above all. To a genius like Chopin, having a distinctive voice and giving vent to his inspirations were more important than achieving some level of quantifiable greatness.Nelkehän itse tuon verbaalisen keikaroinnin käänsi: Chopinin kaltaiselle nerolle erottuvan äänen omaaminen ja omien inspiraatioiden tuulettaminen oli tärkeämpää kuin jonkun mitattavan suuruuden tavoittelu.
Klassisessa musiikissahan riittää näitä level of quantifiable greatness -tyyppejä, ihan kototarpeetkin ovat täynnä (mutteivat onneksi tuolla listalla).
Ei ole monikaan noista topeista ikinä tuntunut missään; sellainen on joku Ludwig van Beethoven ja Wagnerista ei kannatta edes jorista. Franz Schubert ja Claude Debussy ovat suurelta osalta tuotantoaan keskikertaisuuksia. Mozart, yök mitä köykäistä rilluttelua.
Igor Stravinsky on suuri mutta mun mielestä vielä suurempi progegenren innoittajana, ja Robert Frippin musiikillisena vaikuttajana.
György Liget pääsi säälipisteille Joseph Haydnin kanssa, vaikka ovat ikoneita ansioituneempia, samoin Felix Mendelssohn, ei mainintaa.
Luen listaa uudestaan, siellä ei ole Franz Lisztin nimeä.
Se on varmasti joku väärinkäsitys.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar