
Varautuminen rauhaan ja sotien ajan lopulliseen loppuun on muka jotenkin vielä vaikeampaa kuin seuraavan sodan odotus.
Esimerkiksi Linkolan pamfletti Ihmisen ja isänmaan puolesta - ei ketään vastaan tekee karkean virheen väheksyessään, ja pitkällisesti selittäessään pois yksipuoliseen aseistariisuntaan liittyviä riskejä. Riskejä on, ja ne ovat suuria. Mutta tämä on tie, jota emme voine väistää.
Ajatus sotien väistämättömyydestähän taas elää, esimerkiksi Sotilasaikakauslehti ei näemmä pysty käsittelemään internetympäristön kybersotia ilman jälkihuomautusta, etteivät tuo poista "verta kentältä".
Sotia, joissa kuoli tosi asiallisesti turhaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, riittää, kuten ns. toisen maailmasodan osanäytös Neuvostoliiton Suomen vastaisella rajaseudulla. Kuulen myös täysjärkisten ihmisten sanovan, kuinka "se oli tarpeellinen".
Vaikka Suomi näin uhraten miehiään vielä toisaalla piti vuosikausia tolpillaan natsi-Saksan hirmuhallintoa, joka eli horoskooppien sille lupaaman ihmeen (huhtikuu . v 1945) odotuksessa.
Vasta tuon jälkeen, kun liittoutuneet eivät romahtaneet (Franklin D. Rooseveltin kuolemaan), natsien taistelumentaliteetti tuoli alas.
Kokonaisuutena arvosteltuna epäeettistä toimintaa kaikki sodat; puhumattakaan nyt vuosien avunannosta ihmiskunnan hirveimpiin rikoksiin. Ei siitä kaukana ole Indonesian Suharton 1990-luvun lopulla saama minsku, vaikka ihmisoikeusjärjestöt raportoivat jo tuolloin yhteensä lähes 100 000 toisinajattelevan ihmisen massamurhista.
Eiköhän Suomella ole ollut leimautumista ihan noissakin, ilman että maamme Nato-kriitikoita syyllistetään jollain imaginaatiolla Valko-Venäjästä.
Tasavallan ajan Saksan Steigerungsprinzipin esitys vuodelta 1926.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar