On monta uskoa päällä maanOtteet runosta Aurinkolaulu, Eino Leino.
ja toinen toista kiittää,
mut laulajilla yks usko on vaan,
elin-iäksi hälle se riittää:
min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä,
sen verran meistä myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
on työtä tehtävä jokaisen,
puu tutaan hedelmistään.
Se usko, mi sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme,
ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
me kuljemme kumpuja mustan maan,
ja täällä meidän on eläminen
miten taidamme parhaiten.
[...]
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
hän kaikkia rakastaapi.
Ken kerran itsensä unhottaa,
hän unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
hän tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vain
poven paisuvan riemua ain.
[. ..]
Siis kiitos, Luojani armollinen,
joka hetkestä, jonka elin,
kun sain minä ruumihin tervehen,
sydänlämmön, mi läikähteli
kun annoit sa vankkaa kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.
Auttajan, parantajan henkisessä tarkoituksessa, miksei kaikessa terapiassa, ja puhuihan tästä jo C.G. Jung, on sen joka parantaa, oltava ehdottaman terve, puhdas: kun tie ja tiedostamisprosessi on kuljettu, hän ikään kuin antaa toipuvalle lahjaksi oman terveytensä. Näin onnellisessa merkeissä, valitettavasti vain reikipuoskaroinnissa ynnä muussa, ei ole hajuakaan henkisen auttamisen esoteerisista laeista.
Siksi Rudolf Steiner saattoi kutsua kaikista suurimmaksi materialismiksi, metafyysisen, näkymättömän olemuksen sorkkimista, kun se tapahtuu henkistä ymmärrystä ja initiaatiota vailla.
Btw.
Tietenkin suurin vastalahja on tieto, että apua tarvinneen jonkun ihmisen maailma on pelastunut.
Koko maailmaa ei voi pelastaa, mutta aina jonkun ihmisen maailman.
Leinon aikana, teosofiaksi tuossa ajassa kutsuttu näkemys, kävi varsin hyvin yksiin hänen tekstinsä kanssa. Teosofisen elämänymmärryksen lukkarinrakkaus, puhuva Ervast melkein loistaa läpi: min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä. Ihmisen kiertokulku ontologisessa elämäntodellisuudessa noudattaa lakeja, josta taiteen ja korkeakulttuurin tuleekin ammentaa.
Paras runous saattaa surutta kulkea lähellä banaalia, tavanomaista, sillä tärkeintä on, että runo on hyvin kirjoitettu. Silloin runo kestää melkein mitkä tahansa yleistykset ja muuttaa ne elämää ylläpitäväksi voimaksi, korostaa Hannu Mäkelä Hymyilevään Apollon jälkisanoissa.
Kuvalähde: kullankaivaja.com.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar