Sairaus ei ole vain yksilön ongelma. Myös yhteisö sairastaa.Ei ollut mikään yllätys, että kouluampumisia on sattunut Suomessa. Taustalla on muun muassa väkivallan perinne, joka näkyy synkissä henkirikos- ja itsemurhaluvuissa.
Jo Jiddu Krishnamurti kyseli Suomesta, ja arvioi Suomen erikoisten ja jyrkkien vaihtelujen valon ja pimeiden aikakausien välillä tekevän meistä henkisesti epävakaita.
Oli hänellä oppilaita, kuten Yrjö Kallinen, joka kirkkoon liityttyään kuolinvuoteeltan rustasi ankaria kirjeitä tälle odotetulle, entiselle messiaalle.
Idän tähden pettymyksiltä olisi voinut säästyä monella tapaa. Mutta Kallinen kävi Omenissa Hollannissa kuuntelemassa lopullisen purkauksen.
Krishnamurtista kirjoitti myös Teuvo Rasku Vapaa-ajattellijaan teemaotsikolla: Krishnamurti - vapauttaja ja kahlitsija. Ihmetteli, ettei päässyt referensseihin.
Kääntyi myöhemmin ammalaiseksi. Paluutie sekin henkisyyteen, muinaisen maailman atavistiseen henkisyyteen auktoriteettien suojassa.
Sosiaalipsykologian näkökulmasta suomalaisten sosiaaliset suhteet ovat paljon keskimääräistä etäisempiä.
Kun tähän lisätään suomalaisten alkoholi- ja mielenterveysongelmat, yhtälö ei tunnu enää niin kaukaa haetulta /HS.Suomi ei ole lintukoto, muistuttaa Tampereen dosentti, missä ei tapahdu pahaa. Jopa perinteisen väkivallan ennaltaehkäisyssä Suomi on ollut tehoton – saati sitten koulusurmien kaltaisten uusien ilmiöiden.
Tulee mieleen kirje Laodikean seurakunnalle: sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston tai mitä olis nootti Sardeksen seurakunnalle: Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut.
Uskiksethan rakastavat tätä raamattu-sitaateilla ratsastelua, mutta mä mietin näiden todellista merkitystä, takana toimivaa mysteeriota aika pitkään, ja matkustelin nuo seitsemän mestaa läpikin.
Suomalaisten hyssyttely on kuitenkin entisensä - kuten linkistä ilmenee. Eihän nyt meillä! natsitkaan eivät Suomessa olleet natseja, vaan jotain muuta, mitä? Kukaan ei ole täl´puolen lahtea tunnustanut Ingmar Bergmanin (1918-2007) tavoin "olin natsi", tuo Hitler Jugentin jäsen.
Voi tietysti johtua siitä, ettei potentiaalisten tunnustajien listalla ole yhtään läheskään hänen veroistaan taiteilijaa, osittain tunnustus oli nähtävästi siksi mahdollinen, ettei hän, Ingmar, enää ollut (kaapissa oleva) natsi. Peli oli aidosti selvä. Suomen historiassa taas valtiomme suhteet natsi-Saksaan ovat ambivalenssissa solmussa: samalla sitä kiitetään jostain kun tuomitaan tuo hirmuhallinto.
Yksi filosofi oli, jolta saattoi odottaa selkärankaa. Mutta hän tyytyi tuohon "vietin ulkoilmaelämää" - joka nyt voi tarkoittaa sekä partiota mutta myös sitä että on toimittu simona puolisotilaallisissa äärioikeistolaisissa järjestöissä.
Siis rehellisyys, siitä on hyvä aina lähteä rakentamaan uutta itsetuntoa ja identiteettiä, niin yksilön kuin kansankin. Kestää, mutta mitään ei saa jäädä katseelta varjoon, kun vanhat osat roudataan ulos.
Lopulta se kannattaa, minkä voi jo todentaa välitilinpäätöksissä.
Ruutu: Det Sjunde inseglet, 1957, Ingmar Bergman.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar