Kun elävän kristillisyyden vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut, jotain astuu tilalle. Sen jäljet ovat synkät ja pelottavat. Tarvitsemme yhteisöllisyyden vahvistamista, mutta tarvitsemme myös kansallista heräämistä siihen ihmisrakkauden sanomaan, jota kristillinen usko on synnyttänyt kautta vuosisatojen, periaatteessa olen tuosta samaa mieltä rouva, lääk.lis. Päivi Räsäsen (kd.) kanssa.Mutta juuri siihen, miksi tämä elävän kristillisyyden vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut, on mielestäni syynä lahkolainen fundamentalismi, jossa uskoa mitataan sillä, mitenkä paksua järkensä vastaista dogmatiikkaa asianomainen vakavalla nielee. Sen parempi usko, mistä stydimpää menee alas. Se ei ole ihmisrakkauden sanoma, se on luisten dogmien ja henkisen väkivallan maneeri.
Keskustelen noista kysymyksistä tuttavani kanssa, joka nyt toimii ns. vapaissa suuntauksissa. Näissä piireissä Raamatun sananmukainen tulkinta ja siteeraus ilman ymmärrystä on aivan entisensä.
Tämä menettely ei kunnioita ihmisjärkeä, vaan nolaa sitä. Ja koska edelleen sillä, tyydyttyykö järki, ei ole mitään väliä – järkiorientoituneet ihmiset (joita löytyy yhä enemmän) hakeutuvat jonnekin muualla, tai etsivät vastauksia yksin; tästä oli viime marraskuun tapaus Pekka-Eric Auvisen osalta vahvasti merkkejä.
Maailmankäsitys jää väkisin torsoksi, kun se on muodostettava yksin hajanaisista aineksista. Koulu onnistuu hämmentämään opettaessaan uskontunnilla yhdenlaisen selityksen ja historian, ja biologia-maantietotunnilla toisen teoriaperustan. Ja siis tämä ilman minkäänlaista, edes alkeellista yhteenvetoa synteesin suuntaan.
Totta on että luonnontieteen kova perusta painottuu, ja uskonnon ope saattaa iskeä silmää opettaessaan viikossa tapahtunutta planeetan elämän luomissa, tai kylkiluujuttua.
Tätä vastaan on kuitenkin syntynyt valtion tuella toimivien, Darwiniin pohjaavaa evoluutioteoriaa alaviistoon esittelevä kristillisten koulujen verkosto, joka täydentyi vielä hieman yllättäen. Mihin ministeri Hannes Manninen (kesk.) ylsikään viimeisinä tekoinaan valtioneuvostossa. Se yhteiskunnallinen valta, jota Mannisenkin edustama hillitty kirkon herännäisliike käyttää, ei ole aivan vähäinen. Tästä olisi pystyttävä (edes) puhumaan.
Tämä on aikamme ongelma, että löytyy toisaalta tieteellisestä materialismista uskonnonlailla kiinni pitävien, ja toisaalta sitä kokonaan ymmärtämättömien, loogisen järjen olemuksen kiistävien uskovien koulukunta.
Tilanne on kestämätön, mutta se kriisi, joka osoittaa selvästi nämä syyt, jotka ovat johtaneet elävän kristillisyyden vaikutuksen ohenemiseen yhteiskunnassa, ovat vielä näkemättä. Siihen haasteeseen eivät muutosvastaiset ja taantumukselliset, eksoteeriset kristilliset liikkeet, jotka kapseloivat oman hengellisyytensä erilleen maailmasta, ole kyenneet vastaamaan.
Oikeastaan fundien taholta juuri se, että minätietoisuuden syntyminen, ts. erillisen itsestään tietoisen minän kokeminen, minä olen, yritetään estää ja maadoittaa, on ongelma - tai pikemminkin ongelman yksi osa.
Tämä voi, totta, merkitä ateismia, ja ainakin se merkitsee yksilöityneen ihmisen kohdalla, ettei hän tunne lainkaan mielekkääksi pelätä muinaisten despoottisten jumalolentojen kostoa omantuntonsa vastaisesta toiminnasta, vilpistä. Palautteen siitä, mikä on väärin, koemme sisäisinä monenkirjavina häpeän ja onnettomuuden tunteina, jotka lähes pakottavat korjaaman kurssia. That´s it.
Sisäinen omatunto taas on universaali, ja siksi vastaa esimerkiksi vuorisaarnan etiikkaa. Ja tästä syystä - ilman helveteillä uhkailua ja taivaspakoilla palkitsemista - riittää oma moraalinen oivallus nykyihmisen elämän ja ihmisyyden kultaiseksi tieksi.
Jos tuemme tätä kehitystä, ei varmasti tee pahaa.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar