
Mutta mitähän jos tämä kysely olisi tehty pari kolme vuotta sitten? Veikkaan, että puntit olisivat tasan. Ja sallin ajatuksen, että erillissota-linja edustaa juuri tuota kantaa kuin Hiihtoliitto, ettei mitään tabuja ole.
Tabua pidetään vaarattomana; aivan kuin sillä ei olisi mitään merkitystä, tunnustetaanko valitettavan raadollinen historiamme vai ei. Eli matonalle lakaisu on mahdollista.
Sanoisin, että ei ole: jos emme ymmärrä (ja tunnustus on sen ensimmäinen askel) historiaamme, emme ymmärrä myöskään nykyhetkeä, tulevaisuudesta puhumattakaan.
Muuten: Jos ajattelemme vaikka vuotta 1918, ja silloin omaan kansaan käytetyn Ammutaan paikalla -käskyn tuottamaa karmaa, niitä kirouksia, joita jotkut laittomuuden uhrit ehtivät mielessään lukea kuolemanpartioille ja teloittajilleen, ei totisesti jää asia siihen, sellaisena kuin se henkiselle katseelle nyt ilmenee.
Erillissota taas, josta puhe, oli todellinen termi vasta tammikuussa 1942, huomautti Sedis tässä kerran. Hän tosin näki jo aiemmin tämän ajattelun "ituja" sotilaallisessa ja diplomaattisessa käyttäytymisessä.
Poliittisessa mielessä ei erillissodasta voine kuitenkaan puhua ennen Väinö Tannerin avausta syyskuussa 1941 ja lopullisesti tammikuussa 1942, jolloin lehdistö otti asian julkisesti esille.
Erillissotaa sosialidemokraatit hellivät tehdäkseen tietä Tannerin maineenpalautukselle, jota demarit ovat historiapolitiikassaan harjoittaneet.
Myös äärioikeisto on mieltynyt Tannerin Suomen tie rauhaan, 1952, -teokseen.
Markku Jokisipilä taas on ihmetellyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin uhrien saamaa marttyyriasemaa huomioiden, että heidän kohtalonsa oli muiden hävinneiden valtioiden päämiehiin suhteutettuna lievä. Tämä tuomioiden lievyys, ja yhden päätekijän luistaminen noin vain ulkomaille, on virheellisesti liitetty tukemaan Erillissota-teoriaa.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti vuonna 1945: Hertta katsoo.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar