Akustinen blues

Mäkö en pitkäjänteinen?
Niin sitten kävi, että jo 16 vuotiaana hiffaamani blues-rockin riffi, jota muuan oppinut ystäväni kutsui ”mielettömäksi”, on sitten masterilla, eilen, jopa itseäni tyydyttävällä tavalla:
Tähän oli kaksi syytä: a) biisien loppuminen kesken pitkäsoiton teon: joten aloin katsella aihioita, jotka joskus ovat syntyneet, viehättäneet, mutta aikansa pyörittyään päätyneet varaston puolelle.
b) tosi asiassa sitä orientaatiota, jota tämä biisi vaatii, ei penskalla oikein voi olla. Nyt on. Ja poikkeuksellisesti sen nimessä on sana blues, jota yleensä varon käyttämästä blues-tyylisestä musiikin rajoja rikkovasta musiikistani.
Peter Green teki jotakin hieman samaa voimainsa päivinä - muuten uusimmassa Mojo Magazinessa mielenkiintoinen haastattelu tästä legendojen miehestä. Ei ollut kunnia nähdä häntä voimainsa päivinä. Kun näin, turhaan vaadin häntä soittamaan tuon merkillisen Oh, Well! –stygen 1960-luvulta.
Greenin maagisen luomisvaiheen keikoistahan on kertoillut mm. Gary Moore: koko RadioClubin resonoimisesta eräänä iltana. J.B. Lenoirin 1960-luvun akustinen blues toi hienon poliittinen tietoisuuden bluesiin, mutta jotenkin se pääsi unohtumaan tyhjäpäisten (ja pelkästään hedonististen) ränttätänttämiesten käsissä.

I´ve got you under my skin I´ve got you deep in the heart of me ..

Ylä kuva: Ainoa tunnettu valokuva Skip Jamesin nuoruusvuosilta.
Alla G. Mooren keppi.