Tuli joku ajatus kun luin aamun Kemppistä: minuahan kiinnostaa 1930-luvulla tapahtunut kehitys, jonka säveltäjä Jaen Sibelius huomioi, ja arvioi taustaltaan vapaan henkisen inspiraation vastakseksi. Se haavoitti kansanhenkeä, joka oli luovuutensa lähde.Ei koske henkilökohtaisesti, mutta nämä kansansielun saamat uhkan sävyt olivat jo siinä urheiluhulluksi tulleessa, mitään kyselemättömässä kansassa, joka marssi riemuiten ´36 Berliinin Olympialaisiin.
Suomessa hallinnon uusi, lähinnä kaappifasistiseksi luonnehdittava tendenssi pyrki ulottamaan kylmän kontrollinsa suhteisiin ihmisten välillä.
Kuten Kemppinen toteaa, 1900-luvun alussa oli ihmisiä, tolstoilaisia, ruusuritiläisiä ja muita, jotka suosivat niin kutsuttuja omantunnon avioliittoa ja pitivät tuota sisäistä sopimustaan arvokkaampana kuin papin siunausta. Uskonnonvapauslain jälkeen tuli tuomarin julistama liitto ateisteille muttei sekään vastaa alkuperäistä henkisen synergian liittomallia (esoteerisesti juuri se, mistä Paavali puhui korinttolaisille [kts. mm. Nykyajan Ruusuristin perusfilosofia by Jan van Rijckenborgh]).
Siis se oli oikeusneuvos Paavo Kekomäki, joka laati 1930-luvun lopulla lainvalmistelijana virallisen mietinnön `vihkimättä yhdessä asuvien pään menoksi´, Kemppinen ilmaisee asian. En ole nähnyt paperia, enkä sen sävyä. Mutta arvaan, samaa tavaraa kuin väikkärinsä.
Sodat tulivat mutta myös vielä minun lapsuudessani puhuttiin susipareista samoin kuin lehtolapsista.
1980-luvun alussa muun vanhus tiedusteli, voisiko minulta voisiko "kihlaamaton morsiammeni" kenties ommella hänen verhonsa.
Jos uusi kehityssuuntaus on irrottaa perheet ja perhesiteet viranomaiskontrollista, on se varsin tervetullut kehityssuunta. Vaikka homekorvien reaktiot ja psykologiset puolustusmekanismit ovat ymmärrettäviä, paluuta `vanhaan´ ei ole.
Sen sijaan paluu vielä vanhaa vanhempaan aikaan, ihmisyyttä tunnustaneeseen, ja lähelle gemeinschaft-tilaa, on mahdollinen. Mutta tietyin muutoksin verrattuna vanhaan säätyjen maailmaan. Veri punnitaan, sillä vastavoima on taas läsnä, ja näkee omia lombrosolaisia uniaan.
Tämä Kekomäki, joka nousevan kaappifasismin riemussa laati rakastavaisten yhteiselosta yhteiskunnallisen asiakirjan, on saanut nimensä myös sosiaalipsykologian (lyhyeen) historiaan.Hän kannatti sosioloalogian peruskurssilta tuntemamme italialaisen Cesare Lombroson (1835 – 1909) kriminaaliantropologista ihmiskäsitystä.
Lombroso oppilas Enrico Ferri (1856-1928) varsinaisesti loi positiivisen kriminologian koulukunnan.
Suuntaus korosti, että rikollinen ei ole normaali ihminen, vaan edustaa erityistä luokkaa, perinnöllisistä tai hankituista orgaanisista ja fyysisistä epänormaaliuksista johtuvaa ihmisrodun muunnelmaa.
Oppisuunnan suomalaisiin kannattajiin kuului juuri Paavo Kekomäki, joka väitöskirjassaan todistelee, miten esimerkiksi rammoilla on taipumusta kateuteen ja häikäilemättömyyteen, jonka takia he pyrkivät saamaan rikollisin keinoin korvausta ruumiillisesta alemmuudesta.
Tällaiset perimän tai ruumiinrakenteen kautta tunnistettavat `yhteiskunnan parasiitit´, kuten Kekomäki loihti kapulakielellä, oli hänen mukaansa eristettävä, hoidettava ja sterilisoitava.
Lombroson teorioilla lienee ollut fasismin nousun ajan Suomessa hieman oletettua suurempi ostokysyntä. Esimerkiksi Arvo Ylpön peittelemät sukupuolenkorjausleikkaukset kyllä perustuivat selvästi samaan ihmiskäsitykseen.
Kriminologiassa Lombroson koulu otettiin aikanaan vakavasti mutta sattumalta sen menestyskulku loppui fasismin kanssa tasajalkaa, ja juuri Italia, natsiajan Saksa ja Suomi olivat olleet hengessä mukana. Toki muutkin mutteivat niin, sanoisinko samalla tavalla yhteiskunnallisten ohjelmien tasolla.Hitaasti rikolliseen käyttäytymiseen syitä alettiin etsiä siihen vaikuttavista ympäristötekijöistä, oppimisesta ja persoonallisuuden kehityksestä.
Vieläkin usein oppimisvaikeuksien tutkiminen, esimerkiksi romanilasten, on arka aihe.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar