
Mä en tiedä miksi tätä kutsuisi, mutta se on sellainen köyhän miehen kunnianhimoton ratkaisu, jossa tyydytään "vähään".
Tätä muistelin, että tällainen vähän sinne päin karvalakkisoinnutus siinä oli; ja eise siksi kai kauan jaksanut kiinnostaa. Aito King Crimsonin Epitaph jäi korkeaksi ihanteeksi - ihan okei, että jäi.
Mitään näin kovaa kuin nyt esimerkiksi Koop Arponen ei kukaan osannut. mutta onneksi sille kotikutoisella tasolle emme jääneet, vaan tavoite asetettiin maailman huipulle. Arponen laulajana kuuluu sinne, minkä Voicelta yhtä sen biisiä nyt kuulin.
Nimittäin jos Aleksi Laihon kitaransoitonopettaja, ym. hengenheimolaiset olisivat saaneet päättää, olisimme jääneet omalle vaatimattomalle härmätasollemme: pari keskinkertaista progebändiä ja jazzmiestä.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar