Systemaattinen kiusaaminen ei kuulu elämään, ei niin.
Enkä tiedä, onko politiikka edes kiusaamisen pahinta kasvualustaa, mikään erityistapaus, vaan lahkolaisuuden, joka nyt ei välttämättä taas ole niin kaukana Korhosen viiteryhmästä, piirissä olen tavannut pahimmat uhrit.
Ihmiset on saatu uskomaan siihen, että he ovat jotenkin syyllisiä, eivätkä suinkaan systemaattisen kiusaamisen uhreja, mitä todellisuudessa ovat.
Tosi asiassa lahkolaisuuden - sen yhteydestä eristämisen (mikä tosin on osin myös politiikan ase) traumat ovat syviä, syvimpiä mitä tiedetään, sillä tämä nitistäminen on jostain sellaista josta yksilö kärsii pitkään, ja sama painaminen pyrkii jatkamaan heidän elämästänsä toiseen.
Karmaa yleensä pidetään abstraktiona, muttei se ihan aina ole. Kun näkee kiintopisteitä kärsivän ihmisen kohtalon syy-yhteyksissä, häntä voi auttaa, ja kertoa miten syyllisyys, jota hän kantaa, on muodostunut. Se on vain oman mielen harha mutta syy voi subjektiivisesti toimia sangen todentuntuisesti - lopulta kuitenkin - ilman että ihmisellä itsellään on taakkaan muuta osaa kuin että hän ollut liian heikko.
Heikkoudesta hänen kuuluu herätä, ja siinä ämmämäinen kristillisyys ei mielestäni ole paras sauva.
Kiusaamiseen alistuja on aina heikko.
En tule enää koskaan elämässäni hyväksymään kiusaamista.Jarmo tilittä HS:ssa. Minä en näitä kepulaisten kisaamisia niin tunne mutta voin kuvitella, että on kusista.
Ja Jarmo todistaa vielä lisääkin muutoksesta: hän on sanonut liian kovasti, mutta on "katunut sitä heti".
Tuossa taas piilee se toinen ansa: mennään liialliseen omantunnonherkkyyteen, mikä mahdollistaa heikkouden ja kärsimyksen jatkumisen. Sen asemesta, että hoetaan naristen sitä Miksi_Jumala_ sallii -mantraa, olisi pikemminkin kysyttävä, `miksi Minä sallin´?
Korhonen kertoo kasvaneensa ihmisenä eikä enää arvostele muita.
Vähintä, mitä me kaikki voimme tehdä.
Kuvasiteeraus (tekijänoikeuslaki 22§): ooppera Viimeiset kiusaukset, 2001 (kuv. Topi Ikäläinen).
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar