
Tässä konseptissa yhteen päärunkoon lisättiin paikallista aineistoa (lehti- ja painokonseptina siis edellä aikaansa), lähinnä kiihotusta, joka saattoi kohdistua myös yksittäisiin nimeltä mainittuihin ihmisiin.
Näinpä tapahtui, useimmiten selvittämättömiä veritekoja, joiden taustalla epäiltiin poliittisia motiiveja mutta aika oli levoton, ja totta puhuen motiivit monet, ettei tapauksia kauan tutkittu.
Kuopio oli tuon ajan fasismin linnake pääkaupunkiseudun ulkopuolisessa Suomessa. Pienesti se sivuutetaan kaupungin historiassa jos mainitaan enää ollenkaan. Heillä oli myös oma Karhu-niminen kapakkansa, jossa hoilattiin saksalaislauluja, eikä mitä tahansa saksalaislauluja.
Kun lopullinen romahdus tuli v. 1944, IKL:n arkistot tuhottiin, mukana olleet kertoivat, tunnissa. Mutta ehkä se otti kaksi - sinne meni heidän okkulttinen rapparilooshinsakin, ja muut suoraan Natsi-Saksasta kopioidut kujeet.
Kuinka J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen vihasivatkaan fasismia - se ei ollut pinnallista vieroksuntaa, vaan syvää epäinhimillisen aatemaailman läpi näkemistä, ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä, jotka itsessään päätyivät päiväkirjamerkinnöiksi. Analyysiä niihin teeseihin kirjattiin vähemmän. Tosin (kuvassa, klikkaa) Kekkonen argumentoi eduskunnalle IKL:n lakkauttamisen niin pitävästi, että sai lakiponnelle luottamuslauseen äänin 121-42.
Kuva: Uuden Suomen arkisto. Siteeraus. Tekijänoikeuslaki 22§.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar