Harvardin yliopiston tekemän käyttäytymistieteellisen tutkimuksen mukaan, kertoo brittien Telegraph, kävi ilmi, että tunteensa "aisoissa pitävät" sanoivat vähintään kolme kertaa todennäköisemmin, että he ovat pettyneitä elämäänsä ja työhönsä. Kun taas negatiiviset tunteensa kätkemisen asemesta rakentavasti irti päästävät olivat todennäköisemmin urallansa hyvin menestyneitä ja nauttivat rakkaidensa seurasta yksityiselämässä.Tästä on puhuttu. Kun 1980-luvulla (päätoimittajana) jouduin kustantajan puhutteluun raivoiluista työpaikalla; osasin perustella näillä Harvardin opeilla sen. Ja totta puhuen, olin aikuiskasvatustiedettä jo lukenut aimomäärän, (ja muutenkin valmis "runeberg", minkä naiset tiesivät myös, ainakin jotkut heistä). Öh, siis tämähän on totta. En vain ymmärrä, mitä on "anteeksi", jota hoetaan perään jos nyt vähän repee.
Äsken hiihtäjänainen murjaisi aika hyvän, ja pääsi lööppiin, mutta lehtien mukaan ei aio "pyytää anteeksi" - että ei, mikä on kai aika törkeää.
Anteeksi, se on jotain jonka voi syödä leivänpäällä, tunkea hanuriinsa, tai lennättää leijalla taivaan tuuliin. Eikö vain?
Hyvin monikäyttöistä tavaraa, kuin jotkut englannin kielen sanat, tarkoittavat melkein mitä vain. Mutta oikeasti, anteeksirukoilijat eivät päästä tunteitaan irti. Jos vähän meinaakin joskus lipsahtaa vapaaksi, sosiaalinen kontrolli iskee takasin, ja vaati pyytelemään ihmiseltä elämäänsä anteeksi. Sillä sitä se on.
Taistolaisiltakin, noilta leijonasydämiltä vaaditaan nyt ämmämäistä käytöstä, ja "tunustamaan" etteivät muka olleet paremman maailman asialla. Voi pyhä_sylvi. Kemppisellä.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar