Kun menee maailmassa paikkaan jonne on aina halunnutkin, sitä vain on, ja hengittää. Mitään muuta ei tarvita.Ei tarvita hysteeristä ryntäilyä sinne tänne, museoihin ja muihin nähtävyyksiin. Istua paikallaan riittää, tai nuoruuteni Pariisissa - nappaan kitaran käteen ja soitan kadulla.
nyky-Pariisi tosin on kovempi paikka kuin tuo vielä romantiikkaa heikosti henkinyt 30v. takainen.
Erikoisimmat muistot, se jokin kaupungin moodi, lienee jäänyt itäisen pallonpuoliskon newyorkista: Leningradista, St Petersburgista.
Ajatteluni on omituista. Kun kirjoitin tuon kaupungin nimen, ajattelin jotenkin automaattisesti, kuinka kaupunki on omistettu Leo Tolstoille, mutta Tolstoin kunniaksi päinvastoin kirkko järjesti siellä mustanmessun (ja pian Stalin marssitti hevoset kirkkoihin). Jonain aikana ihmiskunnalle tulevat aukeamaan yksilöiden inkarnaatioketjut selkeiden aatelinjojen takana – ja se tulee olemaan kauhistus, kuinka he ovat kohdelleet omia pyhiään historian saatossa.
Henkisen kehityksen kieltäminen, tuo keskiajan hedelmä keskuudessamme, on pääasiassa johtanut siihen, että kehityksessään eteenpäin alati kulkeneiden valaistuneiden ja tämän maailman sekularisoituneiden instituutioiden välille on kasvanut kuilu: ne eivät kykene mestareitaan tunnistamaan.
Ja, kuinka nopeasti tämä jäykistyminen elottomaan sanaan tapahtuukaan: teosofit ylsivät 100 vuotta sitten korkeuksiin, joissa suuret kausaalisuudet havaitaan mutta nyt ovat kuin samassa veneessä vanhojen dynaamisen henkisyyden jo kauan sitten menettäneiden instituutioiden kanssa. Vastavoimat olivat liian suuria ja ovelia, tässäkin tapauksessa.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar