Menneisyyden haamuja

Tuli tuosta mieleen.
Olin edellisessä elämässä pätkän, vuosia skuuppijournalisti, kuten minut tuolta egoistiselta ajalta, sen ajan vanhan minänäni tunteneet, muistavat. Olin patologinen tapaus.
On siitä aikaa, mutta ei lopulta niin kauankaan, kun viimeksi olin tekemisissä arkojen aineistojen kanssa. Vielä 1990-luvun puolivälissä minua painostettiin asiantuntijatahoilta julkaisemaan kilpaurheilun kulissien takaista tietämystä, joka sitten v. 1998 STT:llä menikin läpi tunnetuin seurauksin.
Seuraavan kerran – tavallaan jo maisemaa vaihtaneena mutta vanhasta muistista - haistoin palaneen käryä vuosina 2001-2002 – olin yhteydessä eri lähteisiin jäjittäessäni Soneran Saksan seikkailua ja sinne kadonneita ums-miljardeja. J. Karasvirta Sonera-yhtiöstä ilmoitti mielestäni aineistoon nähden verrattain asiallisen ja korrektin Sonera-uutisoinnin seurauksena, että tavoitteemme eivät kohtaa - olen saanut porttikiellon yhtiöön!
Lähteistä muutamat pitivät ”pelkurimaisena” sitä, että en uutisissa mennyt henkilökohtaisuuksiin; kerroin heille että mahdollisista rikosasioista haastattelen vain niitä (epäilyjä) tutkivia viranomaisia. Sama juttu kuin 1990-luvulla hiihdon asioista: ”en uskalla julkaista”.
Ilmeisesti eräällä toisella kirjoittajasuunnalla Sonera-ihmeellisyydet vetivät paremmin: olin sinnekin yhteydessä, samoilla haaskoilla. Eikä sitten lopulta Pekka Pelottoman ilmestyminen nettimarkkinoille ollut mikään yllätys. Digitodayn päätoimittajaa oli asialla vaivattu kesken kesäloman, ja muitakin mahdollisia kustantajia kuulusteltu.
Kuumana heinäkuun yönä v. 2002 hutaistu, mutta omat ansionsa omaava teos vyöryi nettiin.
Erikoisen paljon sain lähipäivinä ja viikkoina oudosti vihjailevia tiedusteluja kirjan kirjoittajan henkilöllisyydestä. Asiaa ei yhtään auttanut että Pekka Peloton jossain siteerasi minua tavalla, joka saattoi kohdistaa tännepäin epäilyjä kirjan kirjoittajasta.
Noin.