Tietoisuusloikka jossa ihminen tulee tietoiseksi henkisestä ytimestään, on mahdollinen. Olen tästä vakuuttunut, mutta yhtä vakuuttunut (kuin mm. Buddha) olen siitä, että on olemassa vastavoima, joka pyrkii tämä yhteyden estämään, trivialisoimaan, vääristämään ja selittämään olemattomaksi.Ilman jonkinlaista käänteistä materialistista uskonkokemusta tämä oman eksistenssin ulottuvuuden kieltäminen ei mitenkään onnistune. Alitajuinen ja alitajunnan takana oleva ylitajuinen ovat alue, jonne Andrei Tarkovskin Stalker (Сталкер, 1979) johdatti vaarojen läpi etsijät.
Problematiikka ei ole uusi, tosin entistä kärjistyneempänä havaittavissa.
Saksalaisfilosofi Johann Gottfried Herder (1744-1803), yllä kuvassa, katsoi, että nykyihminen on kahdenmaailmanvälissä, toisen jättämässä, mutta ei vielä uuden jäsen.
Olotilavaihe, joka on samalla tämän maailman viimeinen, on myös toisen, rinnakkaistodellisuuden maailman ensimmäinen. Herder kuvasi uutta maailmaa, olomuotoa, jossa ihminen ilmentää itseään kuin ensimmäisiä askeleitaan ottava lapsi. Näin ihmisen on edustettava samanaikaisesti kahta maailmaa, ja tämä luo ihmiseksistenssiin kaksijakoisuutta, joka ainakin osittain oli Herderin mukaansa näennäistä.
Ihminen niin kauan kuin häneltä salataan elämäntarkoitus, ja hän ei sitä pysty omin voimin oivaltamaan, on kahden maailman puristuksessa tiedottamana, usein hämmentyneenä ja kärsien.
Rajalla tultaessa vanha atavistinen henkisyys hiipuu. Tämän vanhan ja uuden alkamisen välissä tapahtuu kokemus minätietoisuudesta. Ihminen on siinä yksin maailmankaikkeudessa. Nykyaikana tätä saatetaan kutsua myös nimellä kosminen angsti: ”me elämme jollain ihmeen avaruudessa kiitävällä kivenlohkareella, joka kuin sattumalta on tarjonnut kodin meille ja muulle maanpäälliselle elämälle - siis se hirvittävä kosminen tyhjyys, kylmyys ja kuolleisuus, joka ympäröi tätä naurettavan pientä eloonjäännin keidasta”, kuten eräs kirjoittaja kuvailee aistimustaan.
Ei ole mahdollista jäädä paikalleen: ihminen joutuu täysin implisiittisistä syistä olemassa olemisensa epätyydyttävyydessä etsimään toimivaa maailmanselitystä. Tämä koskee myös niitä älyllisiä yksilöitä, jotka kenties tavoittavat paluutien universaaliin ykseyteen järjen käytön hylkäävän kirkonopin piirissä tai vaikkapa vain panteistisen kokemuksen siivin - mutta he kaikki ovat kouluopetuksensa kautta omaksuneet tieteellisen maailmakuvan perusteita. Voidaan sanoa, että jokainen heistä (kukapa ei olisi tavannut ”En puutu Jumalan asioihin” –tyyppejä) kognitiivista dissonanssia helpottaakseen luo enemmän tai vähemmän itseään tyydyttävän fuusiomallin, oman maailmanjäsennysyrityksen.
Ajattelu tuottaa eräänlaisen torson kaiken teoriasta, mallin siitä kuinka maailman- ja elämäntarkoitus kaiketi toimivat kosmoksessa. Tämä selittää sen kirkon kauhistuksen, että puolet kansasta pitää ajatusta sielunsa sisimmän osan jälleensyntymisestä järkeensä käypänä. He uskovat tai paremmin tietävät näin; tieto, se on määritelmällisesti perusteltu uskomus.
Filosofiaansa Herder muuten kirjoitti helppejä, hän määritteli muun muassa nihilistisestä solipsismista ulosohjaavan objektiivisen moraalin kausaalisuutta: hyvän, toden ja kauniin ideat ovat yhteiset. Nähtävästi henkilökohtaisesti täysin tietoisena siitä, mistä puhui. kun järki kirkastuu näkemään, kausaalisuuksien oivaltamisen lähteilä matkalainen janoaan sammuttaa.
Kun ihminen tiedostaa Jumalan eli huomaa, että Jumala hänen moduksessaan ajattelee itseään, on tämä Spinozan (v.1632-1677 eläneen hollanninjuutalainen) mukaan korkein onnellisuuden aste, jonka yksittäinen ihminen voi saavuttaa: Mielen älyllinen rakkaus Jumalaa kohtaan on osa sitä ääretöntä rakkautta, jolla Jumala rakastaa itseään, Etiikka V:XXXVI.
Edelleen jumaltiedon avulla yksilö saattoi löytää vapauden intohimojen tyrannista, vapauden pelosta, luopumisen kohtalosta ja aidon siunauksen: mielen korkein hyve on tuntea Jumala, Etiikka IV:XXVIII.
Tehkää hyvin.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar