
Amnesty International kritisoi jo vuoden 2006 vuosiraportissaan Suomea poliittisen tahdon, suunnitelmallisen yhteistyön, asiantuntemuksen ja voimavarojen puutteesta naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseksi.
Kun katsoo nyt keksutelua esim. HS.fi-sivuulla, se jauhaa samaa puolustusta kuin vuonna 2006. Asenneilmapiiristämme viestii paljon, että Amnestyn raportin julkaisun jälkeen tuolloin ko. kritiikkiä kutsuttiin maan suurimman päivälehden pääkirjoituksessa yliampuvaksi sillä perusteella, että Suomi kun on kuitenkin pohjoismainen sivistysvaltio. Ihan kuin olisi joku automatiikka tai sertifikaatti, että täällä säädetyt lait ovat jonkin merkillisen oikeusvaltiostandadin mukaisia? Aika bushilaista ajattelua, jos saan sanoa, etten sanoisi ihan bullshittiä.
Nyt samaa automatiikka-pseudoargumenttia jauhaa suuri yleisö, neämmä noita samoja hokemia kuin kahden vuoden takaisella (haamu)pääkirjoittajalla.
Totuus on, että v. 1998 julkaistun kyselytutkimuksen mukaan runsas viidennes parisuhteessa elävistä suomalaisista naisista kärsii lähisuhdeväkivallasta.
Kaksi viidennestä kaikista suomalaisnaisista on joutunut miehen seksuaalisen tai muun väkivallan tai sillä uhkailun uhriksi elämänsä aikana.
Vaikka naisiin kohdistuva väkivalta on vakava, maailmanlaajuinen ongelma, se edelleen on myös maailmanlaajuisesti vaiettu ongelma, tabu. Tähän hiljaisuuteen ovat osaltaan johtamassa stereotyyppiset käsitykset, jotka liittyvät naisen asemaan ja kulttuurisiin ja uskonnollisiin arvoihin.
Avoin, kulttuurien rajat ylittävää keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei ota meillä tuulta. Ei ihme, oma takapihaa tässäkään asiassa ehkä kehtaa esitellä.
Kulttuurisen meemin ennakkoluulot miesten ja naisten asemasta ovat syvässä. Suomella ei ole (kai?) uskonnon taakkaa, mutta maamme on tilastoiltaan synkkä maa sekä yleensä väkivallan että vielä erikoisesti perheväkivallan suhteen.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar