Kuvailin tuossa omia tuntojani vuodelta 1980-81 eräässä blogissa, ja kas, tulin tuon pikku kommenttini osalta hieman sensuroiduksi. Eihän se nyt niin kamalaa ollut, vaikka kaikki, mitä tohtori Alpo Rusi tuon ajan SDP:stä julkisuuteen on kertonut, totta onkin (ja ehkä siinäkään ei ole vielä kaikki).
Vuonna 1979 vaikutusvaltainen NKP:n keskuskomitean jäsen Boris Ponomarev tapasi DDR:n kommunistisen puolueen pääsihteeri Erich Honeckerin Saksassa. Rusin kirjan Vasemmalta ohi - Kamppailu Suomen ulkopoliittisesta johtajuudesta rautaesiripun varjossa 1945 - 1990 Gummerus, 2007 mukaan Ponomaref kiitti sitä, että "ystävämme Suomessa, toveri pääministeri Kalevi Sorsa, on tehnyt suuria palveluksia Neuvostoliitolle."
Lisää.
Kellot tietysti vähän soittivat, kun tajusin, että demareissa DDR-valtiota, ja muuta reaalisosialismia palvottiin kritiikittä. Se oli absurdia, ja en osannut vetää siitä heti moraalisia johtopäätöksiä. Mutta se hetki tuli.
Varsinainen testi oli tapaus Puola. Neuvostoliitto miehitti Afganistanin, sai aikaan sotatilan julistamisen Puolassa ja ryhtyi kurinpalautuksiin koko Itäblokissa. Suomessa ei tehty muuta kuin valmistauduttiin täyteen myötäilyyn.
Jo riittää
Elämme valheessa, jos emme tunnusta että koko tuon ajan SDP:n puoluejohto toimi Stasi_KGB-koukussa, jonka ulkopuolella olivat vain tunnetut puheenjohtaja Kalevi Sorsan `vihamiehet´. Mitä noita nyt oli Lasse Lehtinen, Erkki Tuomioja, Jorma Bergholm … sirkkelisahurin sormilla heidät voi laskea.
Havainnon innoittamana (että aihepiiri on yhä noin arka), julkaisen oman osuuteni, alkuperäisenä käsikirjoituksena Raimo Laakian (toim.) teoksesta: Solidarnośćin nousu tuhosi imperiumin - suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. Gummerus Kirjapaino, 2005
Yes-miehet antoivat nimensä valkoiseen listaan?
Hallituspuolueen johto ja sen kenttä ja kulkivat eri tahtia suhteessa Solidaarisuuteen
Aikana jolloin huhuttiin ulkoministeriön keräävän mustaa listaa suomalaisista solidaarisuuden kannattajista, ja muun muassa siksi demareita varoitettiin antamasta nimeään solidaarisuuden tukiadressiin, kerättiin kaiketi myös valkeaa lista ulkopoliittisesti salonkikelpoisista päähallituspuolueen aktiivijäsenistä – ehkä muistakin.
Aina siitä alkaen kun Puolan solidaarisuus-liike (Solidarność), puolalainen ammattiliitto-federaatio perustettiin 1980, Suomi ei valtiojohdossa tai hallituspuoleen johtotasolla ollut missään vaiheessa puolueeton. Tilanteen kärjistyessä se oli koko ajan valmiimpi ja valmiimpi hyväksymään Puolalle vääjäämättömäksi mieltämänsä kohtalon. Tämä kohtalo oli Neuvostoliiton miehitys.
Katolisen sähköasentaja Lech Wałęsan johdolla 1980-luvun alussa solidaarisuus leimautui kirkkoa sympatisoivaksi antikommunistisen kansanliikkeeksi. Jo tämä riitti suomalaiselle valtionhoitajapuolueelle siihen, että se otti kyynärpään matkan solidaarisuuteen. SDP oli juuri 1970-luvun lopussa vakiinnuttanut asemansa idänsuhteet suvereenisti hallitsevana hallituspuolueena ja luonut puoluetason suhteita useisiin Neuvostoliiton satelliiteissa toimiviin kommunistisin puolueisiin muun muassa juuri Puolaan.
Delegaatiossa mukana ollut Pohjois-Savon sosialidemokraattien pitkäaikainen piirisihteeri Eero Hoffren kuvaa ennen matkoja tapahtunut kommunistien kohtaamiseen priiffausta ja koulutusta metodiltaan kovaksi.
Matkaan lähtijöille kerrottiin puolueen taholta, nähtävästi samat järjestötahot, jotka olivat avanneet pään jo Neuvostoliitossa, seikkaperäisesti, ”mitä perillä tuli puhua ja mitä ei saanut puhua”.
Monissa satelliiteissa, esimerkiksi Tsekkoslovakiassa suomalaiset keskitason järjestömyyrät saivat valtiovieras-tason kohtelun. He asuivat vain valtiovieraille tarkoitetuissa loistohotelleissa ja liikkuivat mustien autojen letkoissa paikasta toiseen. Hoffrenin käytäntö on osoittanut rehelliseksi ja tarkaksi muistelijaksi silloinkin, kun hän on kainosti toivonut, ettei ”joudu Hymystä lukemaan” sanomaansa. SDP:n kahdenvälisiä suhteista kommunistisiin puolueisiin hän kuvasi mekaanisiksi jo aikana kun sen sanominen saattoi merkitä poliittista itsemurhaa.
Solidaarisuusliikkeen ilmaantuminen markkinoille oli ennennäkemätöntä sitten Prahan kevään 1968. Taustalla oli puolalaistaustaisen Paavi Johannes Paavali II:n Puolen vierailu entisessä kotimaassaan vuonna 1979. Tämä ja vierailu ja sen yhteydessä järjestetyt messut olivat lähtölaukaus kansanousulle.
Uusi tilanne ei ravistellut mieliä yksinomaan Neuvostoliiton tukeman kommunistipuolueen johtamassa, yksipuoluevaltaisessa Puolassa vaan sen vaikutus tuntui koko itäblokissa.
Vaikka antikommunismi, näkyvästi sen kanssa missään tekemisessä oleminen, oli myrkkyä Suomen valtiojohdoille, tunnettiin Suomessa vierautta katolista kirkkoa kohtaan tuolloin jos mahdollista, nykyistäkin enemmän.
Huomattakoon, että Katolinen kirkko ei vain hyväksynyt vaan siunasi Solidaarisuuden tammikuussa 1981, kun puolalainen Paavi Johannes Paavali II:n vastaanotti Wałęsan Vatikaanissa.
Katolinen kirkko oli melkoinen vierastelun aihe monille niillekin vasemmistodemareille, jotka periaatteessa suhtautuivat tuomiten Neuvostoliiton panssarien vyörymisen vuonna 1968 Tšekkoslovakiaan murskaten maltillisen Prahan kevät -liikkeen.
Puolan Solidarność-kansannousussa täyttyi kaikki tämän edellisen NL:n satelliittikomennon vastaisen kapinan tunnusmerkit ja lisäksi siinä oli mukana uskonnollinen elementti. Tässä kontekstissa Ristiinnaulitun, pienenkin symbolin pystyttäminen Gdańskin Lenin telakan symboloi irtiottoa materialistisesta teoriasta; olemassa olollaan tämä kristinuskon symboli sanoi, että koko kommunismi ja valtiososialismin paradigma oli kyseenalaistettu varsin perusluontoisella tavalla.
1980-luvun alun suomalaisessa vasemmistodemaripiireissä naiivi reaalisosialismin ihailu vielä arkipäivää.
Edistykselliset demarit taas saattoivat tosi asiassa olla mitä kirjavin joukko esivihreitä, ja muun muassa Yrjö Kallisen tapaan sosialistiset ihanteet taustaltaan teosofiaan yhdistäneitä. Meillä tämän suunnan kulkijoilla, joihin siis myös allekirjoittanut lukeutui, ei juurikaan ollut vaikeuksia ymmärtää Neuvostoliitto-mallisen materialismin rajoittuneisuutta ja ajallista rajallisuutta.
Tästä filosofialtaan yksiulotteisesta ihmiskuvasta, neuvostoihmisestä, oli kitketty pois kaikki henkinen harhana, mutta se ei tehnyt loppua ihmisen kaipauksesta henkiseen.
Piirisihteeri Eero Hoffren on yksi SDP:n pitkäaikaisimmista, ellei pitkäaikaisin virassaan yhä istuva järjestöjyrä, ja paras mies muistelemaan menneitä. Hän kuvailee sosialidemokraattisen liikkeen tuntoja aikana alkaen vuodesta1981, jonka loppuun mennessä Solidaarisuus-liike paisui yhdeksän miljoonaiseksi, päätyen sotatilaan ja 8. lokakuuta 1982 Solidaarisuus-liikkeen kieltämiseen kenraali Wojciech Jaruzelskin mahtikäskyllä.
Hoffrenin mielestä SPD:n jäsenistö oli kokoajan laajalti Solidaarisuuden puolella ”teki puolueen johto silloin ihan mitä tahansa”.
Mitä tämä ”mitä tahansa”, mitä puoluejohto teki, sitten oli?
Pääministeri Kalevi Sorsan puheenjohtaja aikana suhteet bilateraalisessa kauppakomissiossa syvenivät.
On huomattava, että tämä tapahtui aikana kun Puolen kriisi syveni. Ilman eksakteja dokumentteja mutta useiden empiiristen tapahtumien kausaalisuuden avulla voimme päätellä, että vähemmistökommunistit eli taistolaisliikkeen idänsuhteissa juuri syrjäyttänyt valtionhoitajapuolue alkoi jo vuonna 1980 valmistella rajua irtiottoa Puolan solidaarisuudesta ja sen tukijoista. Sillä oli toimivat suhteet Puolan Kommunistiseen puolueeseen.
Vähäisen viitetiedon mukaan, mutta myös kirjoittajan omien näkö- ja kuulohavaintojen mukaan pääministeripuolue keräsi nimilistoja tovereistaan, jotka katsoivat Neuvostoliiton integraation Puolaan ”kannattavaksi ratkaisuksi” - tai muuten näyttivät neuvostopanssareille vihreää valoa. He pääsivät eräänlaiselle ulkoministerin mustalistan antilistalle, jolla ei voinut olla muuta funktiota kuin ulkopoliittinen salonkikelpoisuus.
Solidaarisuuden Puolassa kieltämisen ja sen johtajien pidättämisen myötä, solidaarisuus oli melkoinen tabu myös Suomessa.
Omasta muistelostani kirjoitin Vihreä Lanka –lehden Käymistila-kolumnissani 4.12.1997, kuinka ”sain pohjakosketuksen” Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomusten pre-hyväksyntään muuan painotuskokouksessa 1980-luvun alussa.
1980-luvun alun suomalaispäättäjät syyllistyivät älylliseen epärehellisyyteen. He kieltäytyivät näkemästä, että Solidaarisuus-liikkeen menestykseen vaikuttivat olennaisesti 1980-luvun alun syventynyt sisäinen kriisi Euroopan sosialistisissa maissa. Ei ollut vaikea havaita, kuinka moraalin mureneminen ja taloudellisten olosuhteiden huononeminen eteni.
Ajattelin herätellä keskustelua, koska samaan aikaan, vuoden syksyllä 1997, Yleisradion MOT-ohjelma käsitteli Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksien katselusta sormien läpi Suomessa. Ohjelmassa entinen puoluejohtaja ja pääministeri Kalevi Sorsa myönsi varovaisin sanakääntein rähmällään olon itään. Sorsa sanoi marraskuussa 1997 MOT:ssa, että Suomi oli vaiennut ihmisoikeuksien loukkauksista itäblokin maissa oman etunsa vuoksi, ollakseen vaarantamatta kauppasuhteitaan ja turvallisuuspoliittista asemaansa: "Suomi vaikeni ihmisoikeuksista oman edun vuoksi".
Tapauksen uutisoi Helsingin Sanomat 4.11. 1997, s. A7. – HS:n uutinen viittasi suoraan TV1:n M.O.T -ohjelmaan sekä tutkija Jari Luodon teokseen Ulkopolitiikka ja ihmisoikeudet (1997).
Vuonna 1997 näyttikin siltä, että myös tapaus Puolan solidaarisuus voisi nousta keskusteluun, mutta toisin kävi, ei sen enempää Kalevi Sorsa kuin nimeltä kolumnissa mainittu puolueen matkapuhuja, tohtori Kimmo Kiljunen reagoineet mitenkään vihreän liikkeen äänenkannattajan keskustelualoitteeseen. Yleensä kolumni olivat luettuja, ja jo noina Internet-viestinnän alkuaikoina sain myös kohtuullisesti palautetta.
Itse asiassa Internetissä tuo keskustelua käytiinkin.
Vihreän Langan kolumnin alkuperäisen, editoimattoman version julkaiseminen Talentum Oyj:n duuni.net-foorumilla alkuvuodesta 1998, johti akateemisessa opiskelijaliikkeessä 1980-luvun alussa vaikuttaneiden demarien kommentteihin. Syntyneessä keskusteluketjussa esimerkiksi kauppatieteen maisteri Kimmo Kallonen totesi kirjoituksen paikkansapitäväksi ”aikalaisanalyysiksi”. Duuni.net on lakkautettu, mutta sen valtava satoja tuhansia viestejä käsittävä tietokannan Talentum Oyj on arkistoinut tutkimuskäyttöä varten.
Se sijaan Kiljunen ottaa nyt jyrkän ”roskaa”- kannan neljännesvuosisadan takaisiin muistikuviin asioista: ”En ole koskaan kannattanut NL:on integraatiota Puolaan, tai kerännyt mitään nimiä mihinkään.”
Hänen mielestään ei tarvita muistelua, jos käytetään esimerkiksi hänen Puolan matkoiltaan Sosialistiseen Aikakauslehteen kirjoittamaa artikkelia. Kiljusen mielestä tämä artikkeli on ainut pitävä dokumentti tuolta ajalta. (Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen poliittinen aikakauslehti 1/1982. Kimmo Kiljunen : Puolan kriisi s. 32-39.)
Vielä tähän mennessä SDP:n Kuopion piirin kokouspöytäkirjoja 1980-luvun alusta ei ole löytynyt. Niiden sijainnista annettiin ensin harhaanjohtavaa tietoa.
M.
Erikoista sillä ko. kuvasta oli puhetta vain jokin aika aiemmin, kun kerroin tästä tutkimusaiheesta.
Hoffren taas oli itse sihteeri tässä nimenomaisessa Kuopion Sos.dem piirin kansainvälisten asiain kokouksessa, jossa yllättävästi huipentuneen, alussa varsin neutraalin Puolan tilannekatsauksen jälkeen, muistini mukaan kerättiin Puolan miehityksen etukäteen hyväksyneiden realistien nimet talteen (ja haukuttiin päälle vääräuskoiset). Tätä tapahtumien kulkua hän ei kielläkään, vaan korostaa pragmatismia, ja sitä että puolue, sen kenttä ja johto kulkivat eri teitä.
Mitään tietoa siitä, miksi nimiä Kuopion Työväenyhdistyksen kokoustiloissa kerättiin ja mihin ne menivät, ei tilaisuudessa kerrottu. Uskottujen miesten nimien keräämisestä tosin olin puhuttu, kuten totesin lähinnä huhuna, mutta se kuulosti yhtä fiktiiviseltä salaliittoteorialta kuin sinnikäs väite ulkominiteriön keräämistä mustista nimilistoista.
Sinänsähän kyseessä voisi olla vaikka allekirjoittaneen kuulo/muistihäiriö – kuten Kiljunen nyt vihjaa – jos nimenomainen tapahtuma ei olisi noudattanut kaavaa, jossa Kiljusen mukana liikkunut lippalakkipäinen tuntematon mies käytti nimien ylöskirjaamisen jälkeisen syyllistävän puheenvuoron. Se oli fraseologialtaan sen suuntainen, että solidaarisuuden tukijat ovat lähinnä CIA:n kätyreitä.
CIA-yhteyssyytös oli varsin tavallinen äärivasemmiston ja NL-suuntautuneiden yes-miesten esittämänä perussyytöksenä tuon aikaisessa poliittisessa ilmapiirissä, jos poliittisilla toimijoilla ilmeni vähänkin itsenäistä ja omia aivoja käyttävää suhdetta Neuvostoliitoon ja sen tekemisiin.
Kummallista on myös se, että harha-aistimukseni tuona lauantaina olivat niin vahvoja, että osaltaan ne lopulta johtivat eroon puolueesta ja sen nuorisoliitosta, jossa lisäksi oli työpaikkani.
Samalla tavalla kuin tiedettiin epävirallisesti, pelätystä UM:n mustasta nimilistasta, ja siitä varotettiin 1980-luvun alkuvuosina – puhuttiin tästä valkeasta listasta, josta toisin kuin UM:n mustasta listasta, ei löytyne yhtään pitävää dokumenttia.
Nyt on oikeutettua kysyä, miksi kaikki tämä vaiva ja hätävarjelu. Kieltämällä tapahtunutta emme pääse lainkaan analyysiin saakka.
Tietysti mielikuvaharjoituksena voi kuvitella itsensä tuon maailmanajan pääministeriksi tai presidentiksi Suomessa, kun tosiaan näytti, että pahin voi tapahtua Puolalle, kuinka silloin toimisi itse Suomen valtiohoitajana suhteissa Neuvostoliittoon?
Vasta 1989 huhtikuussa laillistettu Solidaarisuus sai myös osallistua vaaleihin, loppu on nykyhistoriaa.
Vaikka sotatila muodollisesti poistettiin niinkin aikaisin kuin heinäkuussa 1983, jolloin Solidaarisuutta tuki vain katolinen kirkko sekä muun muassa vapaan tietosanakirja Wikipedian mukaan myös CIA.
Eihän NL lopulta koskaan ollut niin mätä ja tunnoton, mitä sen liekassa lymyillyt virallinen Suomi varautui uskomaan noina Puolan kansan vaikeina aikoina. Tästä voitaisiin hyvinkin tehdä monenlaisia johtopäätöksiä, jotka eivät kuitenkaan ole enää tämän esityksen aiherajauksen piirissä.
RH, Kuopiossa kesäpäivänseisauksena 21.06.2005
Havainnon innoittamana (että aihepiiri on yhä noin arka), julkaisen oman osuuteni, alkuperäisenä käsikirjoituksena Raimo Laakian (toim.) teoksesta: Solidarnośćin nousu tuhosi imperiumin - suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. Gummerus Kirjapaino, 2005
Yes-miehet antoivat nimensä valkoiseen listaan?
Hallituspuolueen johto ja sen kenttä ja kulkivat eri tahtia suhteessa Solidaarisuuteen
Aikana jolloin huhuttiin ulkoministeriön keräävän mustaa listaa suomalaisista solidaarisuuden kannattajista, ja muun muassa siksi demareita varoitettiin antamasta nimeään solidaarisuuden tukiadressiin, kerättiin kaiketi myös valkeaa lista ulkopoliittisesti salonkikelpoisista päähallituspuolueen aktiivijäsenistä – ehkä muistakin.
Aina siitä alkaen kun Puolan solidaarisuus-liike (Solidarność), puolalainen ammattiliitto-federaatio perustettiin 1980, Suomi ei valtiojohdossa tai hallituspuoleen johtotasolla ollut missään vaiheessa puolueeton. Tilanteen kärjistyessä se oli koko ajan valmiimpi ja valmiimpi hyväksymään Puolalle vääjäämättömäksi mieltämänsä kohtalon. Tämä kohtalo oli Neuvostoliiton miehitys.
Katolisen sähköasentaja Lech Wałęsan johdolla 1980-luvun alussa solidaarisuus leimautui kirkkoa sympatisoivaksi antikommunistisen kansanliikkeeksi. Jo tämä riitti suomalaiselle valtionhoitajapuolueelle siihen, että se otti kyynärpään matkan solidaarisuuteen. SDP oli juuri 1970-luvun lopussa vakiinnuttanut asemansa idänsuhteet suvereenisti hallitsevana hallituspuolueena ja luonut puoluetason suhteita useisiin Neuvostoliiton satelliiteissa toimiviin kommunistisin puolueisiin muun muassa juuri Puolaan.
Delegaatiossa mukana ollut Pohjois-Savon sosialidemokraattien pitkäaikainen piirisihteeri Eero Hoffren kuvaa ennen matkoja tapahtunut kommunistien kohtaamiseen priiffausta ja koulutusta metodiltaan kovaksi.
Matkaan lähtijöille kerrottiin puolueen taholta, nähtävästi samat järjestötahot, jotka olivat avanneet pään jo Neuvostoliitossa, seikkaperäisesti, ”mitä perillä tuli puhua ja mitä ei saanut puhua”.
Monissa satelliiteissa, esimerkiksi Tsekkoslovakiassa suomalaiset keskitason järjestömyyrät saivat valtiovieras-tason kohtelun. He asuivat vain valtiovieraille tarkoitetuissa loistohotelleissa ja liikkuivat mustien autojen letkoissa paikasta toiseen. Hoffrenin käytäntö on osoittanut rehelliseksi ja tarkaksi muistelijaksi silloinkin, kun hän on kainosti toivonut, ettei ”joudu Hymystä lukemaan” sanomaansa. SDP:n kahdenvälisiä suhteista kommunistisiin puolueisiin hän kuvasi mekaanisiksi jo aikana kun sen sanominen saattoi merkitä poliittista itsemurhaa.
Solidaarisuusliikkeen ilmaantuminen markkinoille oli ennennäkemätöntä sitten Prahan kevään 1968. Taustalla oli puolalaistaustaisen Paavi Johannes Paavali II:n Puolen vierailu entisessä kotimaassaan vuonna 1979. Tämä ja vierailu ja sen yhteydessä järjestetyt messut olivat lähtölaukaus kansanousulle.
Uusi tilanne ei ravistellut mieliä yksinomaan Neuvostoliiton tukeman kommunistipuolueen johtamassa, yksipuoluevaltaisessa Puolassa vaan sen vaikutus tuntui koko itäblokissa.
Vaikka antikommunismi, näkyvästi sen kanssa missään tekemisessä oleminen, oli myrkkyä Suomen valtiojohdoille, tunnettiin Suomessa vierautta katolista kirkkoa kohtaan tuolloin jos mahdollista, nykyistäkin enemmän.
Huomattakoon, että Katolinen kirkko ei vain hyväksynyt vaan siunasi Solidaarisuuden tammikuussa 1981, kun puolalainen Paavi Johannes Paavali II:n vastaanotti Wałęsan Vatikaanissa.
Katolinen kirkko oli melkoinen vierastelun aihe monille niillekin vasemmistodemareille, jotka periaatteessa suhtautuivat tuomiten Neuvostoliiton panssarien vyörymisen vuonna 1968 Tšekkoslovakiaan murskaten maltillisen Prahan kevät -liikkeen.
Puolan Solidarność-kansannousussa täyttyi kaikki tämän edellisen NL:n satelliittikomennon vastaisen kapinan tunnusmerkit ja lisäksi siinä oli mukana uskonnollinen elementti. Tässä kontekstissa Ristiinnaulitun, pienenkin symbolin pystyttäminen Gdańskin Lenin telakan symboloi irtiottoa materialistisesta teoriasta; olemassa olollaan tämä kristinuskon symboli sanoi, että koko kommunismi ja valtiososialismin paradigma oli kyseenalaistettu varsin perusluontoisella tavalla.
1980-luvun alun suomalaisessa vasemmistodemaripiireissä naiivi reaalisosialismin ihailu vielä arkipäivää.
Edistykselliset demarit taas saattoivat tosi asiassa olla mitä kirjavin joukko esivihreitä, ja muun muassa Yrjö Kallisen tapaan sosialistiset ihanteet taustaltaan teosofiaan yhdistäneitä. Meillä tämän suunnan kulkijoilla, joihin siis myös allekirjoittanut lukeutui, ei juurikaan ollut vaikeuksia ymmärtää Neuvostoliitto-mallisen materialismin rajoittuneisuutta ja ajallista rajallisuutta.
Tästä filosofialtaan yksiulotteisesta ihmiskuvasta, neuvostoihmisestä, oli kitketty pois kaikki henkinen harhana, mutta se ei tehnyt loppua ihmisen kaipauksesta henkiseen.
Piirisihteeri Eero Hoffren on yksi SDP:n pitkäaikaisimmista, ellei pitkäaikaisin virassaan yhä istuva järjestöjyrä, ja paras mies muistelemaan menneitä. Hän kuvailee sosialidemokraattisen liikkeen tuntoja aikana alkaen vuodesta1981, jonka loppuun mennessä Solidaarisuus-liike paisui yhdeksän miljoonaiseksi, päätyen sotatilaan ja 8. lokakuuta 1982 Solidaarisuus-liikkeen kieltämiseen kenraali Wojciech Jaruzelskin mahtikäskyllä.
Hoffrenin mielestä SPD:n jäsenistö oli kokoajan laajalti Solidaarisuuden puolella ”teki puolueen johto silloin ihan mitä tahansa”.
Mitä tämä ”mitä tahansa”, mitä puoluejohto teki, sitten oli?
Pääministeri Kalevi Sorsan puheenjohtaja aikana suhteet bilateraalisessa kauppakomissiossa syvenivät.
On huomattava, että tämä tapahtui aikana kun Puolen kriisi syveni. Ilman eksakteja dokumentteja mutta useiden empiiristen tapahtumien kausaalisuuden avulla voimme päätellä, että vähemmistökommunistit eli taistolaisliikkeen idänsuhteissa juuri syrjäyttänyt valtionhoitajapuolue alkoi jo vuonna 1980 valmistella rajua irtiottoa Puolan solidaarisuudesta ja sen tukijoista. Sillä oli toimivat suhteet Puolan Kommunistiseen puolueeseen.
Vähäisen viitetiedon mukaan, mutta myös kirjoittajan omien näkö- ja kuulohavaintojen mukaan pääministeripuolue keräsi nimilistoja tovereistaan, jotka katsoivat Neuvostoliiton integraation Puolaan ”kannattavaksi ratkaisuksi” - tai muuten näyttivät neuvostopanssareille vihreää valoa. He pääsivät eräänlaiselle ulkoministerin mustalistan antilistalle, jolla ei voinut olla muuta funktiota kuin ulkopoliittinen salonkikelpoisuus.
Solidaarisuuden Puolassa kieltämisen ja sen johtajien pidättämisen myötä, solidaarisuus oli melkoinen tabu myös Suomessa.
Omasta muistelostani kirjoitin Vihreä Lanka –lehden Käymistila-kolumnissani 4.12.1997, kuinka ”sain pohjakosketuksen” Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomusten pre-hyväksyntään muuan painotuskokouksessa 1980-luvun alussa.
1980-luvun alun suomalaispäättäjät syyllistyivät älylliseen epärehellisyyteen. He kieltäytyivät näkemästä, että Solidaarisuus-liikkeen menestykseen vaikuttivat olennaisesti 1980-luvun alun syventynyt sisäinen kriisi Euroopan sosialistisissa maissa. Ei ollut vaikea havaita, kuinka moraalin mureneminen ja taloudellisten olosuhteiden huononeminen eteni.
Ajattelin herätellä keskustelua, koska samaan aikaan, vuoden syksyllä 1997, Yleisradion MOT-ohjelma käsitteli Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksien katselusta sormien läpi Suomessa. Ohjelmassa entinen puoluejohtaja ja pääministeri Kalevi Sorsa myönsi varovaisin sanakääntein rähmällään olon itään. Sorsa sanoi marraskuussa 1997 MOT:ssa, että Suomi oli vaiennut ihmisoikeuksien loukkauksista itäblokin maissa oman etunsa vuoksi, ollakseen vaarantamatta kauppasuhteitaan ja turvallisuuspoliittista asemaansa: "Suomi vaikeni ihmisoikeuksista oman edun vuoksi".
Tapauksen uutisoi Helsingin Sanomat 4.11. 1997, s. A7. – HS:n uutinen viittasi suoraan TV1:n M.O.T -ohjelmaan sekä tutkija Jari Luodon teokseen Ulkopolitiikka ja ihmisoikeudet (1997).
Vuonna 1997 näyttikin siltä, että myös tapaus Puolan solidaarisuus voisi nousta keskusteluun, mutta toisin kävi, ei sen enempää Kalevi Sorsa kuin nimeltä kolumnissa mainittu puolueen matkapuhuja, tohtori Kimmo Kiljunen reagoineet mitenkään vihreän liikkeen äänenkannattajan keskustelualoitteeseen. Yleensä kolumni olivat luettuja, ja jo noina Internet-viestinnän alkuaikoina sain myös kohtuullisesti palautetta.
Itse asiassa Internetissä tuo keskustelua käytiinkin.
Vihreän Langan kolumnin alkuperäisen, editoimattoman version julkaiseminen Talentum Oyj:n duuni.net-foorumilla alkuvuodesta 1998, johti akateemisessa opiskelijaliikkeessä 1980-luvun alussa vaikuttaneiden demarien kommentteihin. Syntyneessä keskusteluketjussa esimerkiksi kauppatieteen maisteri Kimmo Kallonen totesi kirjoituksen paikkansapitäväksi ”aikalaisanalyysiksi”. Duuni.net on lakkautettu, mutta sen valtava satoja tuhansia viestejä käsittävä tietokannan Talentum Oyj on arkistoinut tutkimuskäyttöä varten.
Se sijaan Kiljunen ottaa nyt jyrkän ”roskaa”- kannan neljännesvuosisadan takaisiin muistikuviin asioista: ”En ole koskaan kannattanut NL:on integraatiota Puolaan, tai kerännyt mitään nimiä mihinkään.”
Hänen mielestään ei tarvita muistelua, jos käytetään esimerkiksi hänen Puolan matkoiltaan Sosialistiseen Aikakauslehteen kirjoittamaa artikkelia. Kiljusen mielestä tämä artikkeli on ainut pitävä dokumentti tuolta ajalta. (Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen poliittinen aikakauslehti 1/1982. Kimmo Kiljunen : Puolan kriisi s. 32-39.)
Vielä tähän mennessä SDP:n Kuopion piirin kokouspöytäkirjoja 1980-luvun alusta ei ole löytynyt. Niiden sijainnista annettiin ensin harhaanjohtavaa tietoa.
Sen jälkeen, kun totuus paljastui, etteivät asiakirjat olleetkaan Helsingissä Työväenarkistossa, vaan Kuopiossa, ilmeni uusia esteitä. Lisäksi piirisihteeri Eero Hoffren totesi ”vain teoreettiseksi” mahdollisuuden, että puoluepiirin piiritoimikunnalle kirjoitetulla anomuksella luovutettaisiin kyseessä olevia asiakirjoja tämän teoksen kirjoittamisen lähdeaineistoksi.
Tämän lisäksi paikallinen sosialidemokratian äänenkannattaja Valpas, joka julkaisi pienen uutisen Kiljusen vierailusta, näyttää kokeneen Pohjois-Savon Maakuntakirjaston maakunta-arkistossa sopivasti puhdistumisen tuon ajankohdan osalta.
Vuonna 1981 jutun uutisoineen ja kuvanneen henkilön omien arkistojen puoleen kääntyminen näyttää myös tuottavan saman lopputuloksen.
Tässä sähköpostikeskustelu:
Sent: Monday, June 13, 2005 3:15 PM
Subject: Re: Hei, kuka se oli, ja mikä aika?
" BTW sulla on se valokuva Kiljusen Kimmon käynnistä Kuopiossa joskus `81 - onko siinä mitään tarkkaa kuvausajankohtaa?" terv. reijo
Sent: Monday, June 13, 2005 8:57 PM
Subject: Re: Hei, kuka se oli, ja mikä aika?
” Ei ole. Eikä ole koko kuvaakaan. Enää.”
Tämän lisäksi paikallinen sosialidemokratian äänenkannattaja Valpas, joka julkaisi pienen uutisen Kiljusen vierailusta, näyttää kokeneen Pohjois-Savon Maakuntakirjaston maakunta-arkistossa sopivasti puhdistumisen tuon ajankohdan osalta.
Vuonna 1981 jutun uutisoineen ja kuvanneen henkilön omien arkistojen puoleen kääntyminen näyttää myös tuottavan saman lopputuloksen.
Tässä sähköpostikeskustelu:
Sent: Monday, June 13, 2005 3:15 PM
Subject: Re: Hei, kuka se oli, ja mikä aika?
" BTW sulla on se valokuva Kiljusen Kimmon käynnistä Kuopiossa joskus `81 - onko siinä mitään tarkkaa kuvausajankohtaa?" terv. reijo
Sent: Monday, June 13, 2005 8:57 PM
Subject: Re: Hei, kuka se oli, ja mikä aika?
” Ei ole. Eikä ole koko kuvaakaan. Enää.”
M.
Erikoista sillä ko. kuvasta oli puhetta vain jokin aika aiemmin, kun kerroin tästä tutkimusaiheesta.
Hoffren taas oli itse sihteeri tässä nimenomaisessa Kuopion Sos.dem piirin kansainvälisten asiain kokouksessa, jossa yllättävästi huipentuneen, alussa varsin neutraalin Puolan tilannekatsauksen jälkeen, muistini mukaan kerättiin Puolan miehityksen etukäteen hyväksyneiden realistien nimet talteen (ja haukuttiin päälle vääräuskoiset). Tätä tapahtumien kulkua hän ei kielläkään, vaan korostaa pragmatismia, ja sitä että puolue, sen kenttä ja johto kulkivat eri teitä.
Mitään tietoa siitä, miksi nimiä Kuopion Työväenyhdistyksen kokoustiloissa kerättiin ja mihin ne menivät, ei tilaisuudessa kerrottu. Uskottujen miesten nimien keräämisestä tosin olin puhuttu, kuten totesin lähinnä huhuna, mutta se kuulosti yhtä fiktiiviseltä salaliittoteorialta kuin sinnikäs väite ulkominiteriön keräämistä mustista nimilistoista.
Sinänsähän kyseessä voisi olla vaikka allekirjoittaneen kuulo/muistihäiriö – kuten Kiljunen nyt vihjaa – jos nimenomainen tapahtuma ei olisi noudattanut kaavaa, jossa Kiljusen mukana liikkunut lippalakkipäinen tuntematon mies käytti nimien ylöskirjaamisen jälkeisen syyllistävän puheenvuoron. Se oli fraseologialtaan sen suuntainen, että solidaarisuuden tukijat ovat lähinnä CIA:n kätyreitä.
CIA-yhteyssyytös oli varsin tavallinen äärivasemmiston ja NL-suuntautuneiden yes-miesten esittämänä perussyytöksenä tuon aikaisessa poliittisessa ilmapiirissä, jos poliittisilla toimijoilla ilmeni vähänkin itsenäistä ja omia aivoja käyttävää suhdetta Neuvostoliitoon ja sen tekemisiin.
Kummallista on myös se, että harha-aistimukseni tuona lauantaina olivat niin vahvoja, että osaltaan ne lopulta johtivat eroon puolueesta ja sen nuorisoliitosta, jossa lisäksi oli työpaikkani.
Samalla tavalla kuin tiedettiin epävirallisesti, pelätystä UM:n mustasta nimilistasta, ja siitä varotettiin 1980-luvun alkuvuosina – puhuttiin tästä valkeasta listasta, josta toisin kuin UM:n mustasta listasta, ei löytyne yhtään pitävää dokumenttia.
Nyt on oikeutettua kysyä, miksi kaikki tämä vaiva ja hätävarjelu. Kieltämällä tapahtunutta emme pääse lainkaan analyysiin saakka.
Tietysti mielikuvaharjoituksena voi kuvitella itsensä tuon maailmanajan pääministeriksi tai presidentiksi Suomessa, kun tosiaan näytti, että pahin voi tapahtua Puolalle, kuinka silloin toimisi itse Suomen valtiohoitajana suhteissa Neuvostoliittoon?
Vasta 1989 huhtikuussa laillistettu Solidaarisuus sai myös osallistua vaaleihin, loppu on nykyhistoriaa.
Vaikka sotatila muodollisesti poistettiin niinkin aikaisin kuin heinäkuussa 1983, jolloin Solidaarisuutta tuki vain katolinen kirkko sekä muun muassa vapaan tietosanakirja Wikipedian mukaan myös CIA.
Eihän NL lopulta koskaan ollut niin mätä ja tunnoton, mitä sen liekassa lymyillyt virallinen Suomi varautui uskomaan noina Puolan kansan vaikeina aikoina. Tästä voitaisiin hyvinkin tehdä monenlaisia johtopäätöksiä, jotka eivät kuitenkaan ole enää tämän esityksen aiherajauksen piirissä.
RH, Kuopiossa kesäpäivänseisauksena 21.06.2005
1 kommentar:
Niin Mantelin eli Jaken v. 1971, 1980 ja 1981 Stasi-raportit olivat tuolloin vielä piilossa. Nyt on myös tuota "eksaktia tietoa" asioista - että meikäläisiä solidaarisuuden kannattajia kytättiin ja listattiin ulkomaita myöten.
Skicka en kommentar