Gnostismi

Kirjoittajan näkemys esoterismin siemeniä kantaneista aatehistoriallisista perimälinjoista. Suurten yksilöiden vahvoissa viivoissa universaali oppi sielun transfiguraatiosta on ilmennyt voimakkaana. Tiedot perustuvat kirjoittajan omiin sekä esimerkiksi tri. Bernard Lievegoedin tutkimuksiin

2000-luvulla siirrytään olennaisen toteuttamiseen ( vuodelta 1997).



GNOSTINEN KRISTINUSKO SYVENTÄÄ HENKISYYTTÄ

Miksi uusia esoteerisia liikkeitä tarvitaan?
Tämä on hyvä kysymys. Ja varsin usein sen kuulee vanhoissa liikkeissä toimivilta ihmisiltä.
Henkiset liikkeet ovat osoittautuneet varsin haavoittuviksi ja herkkähipiäisiksi. Niiden uusiutuminen alati muuttuvan maailman vaatimuksiin on vaikeaa.
Lisäksi järjestöt poikkeuksetta olettavat saaneensa perustajaltaan eräänlaiset lopulliset ja täydelliset ilmoitukset. Siinäpä ajatusharhoista vaarallisin ja yleisin.
Todellisuudessa käymistila ja kehitys maailmassa jatkuu joka Jumalan päivä - myös kristinuskon kentässä. Samassa suhteessa, kun kirkollinen usko kykenee ottamaan vastaan esoteerisen kristinuskon elementtejä, voi esoteerinen oppi sulattaa itseensä jotakin gnostisen uskon pääperiaatteista sekä kristillisestä platonismista. Mutta kirkko voi lähestyä varsin hyvin suoraankin gnostismia, ehkäpä paremmin kuin muutamat keskeiset New Age -liikkeen haarat.
Vanhojen teosofisten järjestöjen kausijulkaisut käsittävät enää muutaman sadan kappaleen painoksia. Useimmiten niiden sisältämät tekstit ovat katkelmia vuosisadan alun tietäjien kirjoituksista - ja joskus sitäkin vanhempia.
Aikainsaatossa vanhoihin kirjoituksiin on liittynyt ihmisten luomia jäykistyneitä ajatusrakennelmia, joita niissä ei alun perin ollut. Ne voitaisiin murtaa nykyaikaistamalla hieman kirjoituskieltä - tai jos rohkeutta riittää - kirjoittaa uusia teoksia, jotka käsittelevät analyyttisesti alkuperäisaineistoa.
Tätä vastustetaan tietysti kiivaimmin suunnalla, missä fundamentalismikin on voimakkainta. Joihinkin alkuperäisiin pyhiin kirjoihin Suomessa on kuitenkin käyty melko säälimättömästi kiinni. Esimerkiksi JR.Hannulan kirjoittamat Pisthis Sophia -tulkinnat eivät ohjaa lukijaa gnostiseen kirkkauteen, vaan kristosofien luomien astraalielementaarien pariin.

Manikealaista fundamentalismia

Taustaltaan tämä liike kuitenkin kuuluu kaukaisesti yhteen suurista gnostisista virtauksista Manin (216 - 277) formuloimaan haaraan. Esoteerisesti Manikheus kuului jo ammoisina aikoina ihmiskehityksen ohittaneeseen hierarkiaan, viisausolentojen joukkoon, josta käytetään yhteisnimeä Manu. Mani ei siis turhaan kutsunut itseään Uudessa Testamentissa luvatuksi Puolustajaksi(Joh.14:16,26).
Manikealaisuuden keskeisen sisällön vesimiehen aikaan manifestoi suuri suomalainen tietäjä Pekka Ervast.
Vuosisadan alussa Suomessa elänyt Ervast vaikuttaa täällä kumpuavaan yleiseen gnostilaisuuteen vielä satojen vuosien ajan. Tietyistä esoteerisista syistä hänen merkityksensä varsinaisesti tajutaan vasta 2030-luvulla. Hänen edusti Manun virtauksen jatkumoa, mutta oliko hän yksilönä juuri tuo Uudessa Testamentissa kerrottu pyhä henki, Puolustaja, jääköön nyt vielä vastausta vaille.
Sama koskee muutamia muitakin opettajia. Tosin Jiddu Krishnamurtin ja Ruolf Steinerin nimillä tunnettujen yksilöllisyyksien ruumiillistumien ketju lienee jo jonkinlainen julkinen salaisuus. Mutta siinäkään pohdinnassa ei ole paljon puututtu opetuksellisen substanssin analysointiin, sen variaatioihin eri historian aikakausina. Suuren suomalaistietäjän merkityksen arviointia voidaan pitää lähes neitseellisenä.
Ervast sanoi oppilailleen, että he pystyvät seuraamaan häntä ehkä vasta kymmenien tuhansien vuosien kuluttua. Tältä osin Hannulan todistus on oikea, mutta gnostisen näkemyksen mukaan se ei luo pohjaa hannulalaisille villeille logosteorioille, ja dogmeille, jotka nostavat vähänkin kriittisen ihmisen karvat pystyyn.
Sopii pohtia, ketä tämä asiantila taas hyödyttää. Osin se merkitsee paluuta herännäisyyteen, ja egossa vaikuttavien tunteiden paisutteluun. Toisaalta Ervastin vain yhdeksi Blavatskyn seuraajaksi ja selittäjäksi mieltänyt yleisteosofinen näkemys ei ole sen enempää kotonaan.
Luterilaisen kirkon ja Kristiyhteisön piirissä Ervast on tuntematon (tai aliarvioitu), kun taas monille ortodokseille tuttu - jonkinlainen esoteerinen tapaus - josta ei liiemmin ääntä ole pidetty.
Ortodoksien varsinaisena salaisena hierofanttina toimi kirjailija Tito Colliander (1904 - 1989), joka käänsi ja kokosi apostoli Paavalista lähteneen virtauksen keskeisen opin. Kirkon mystikot muodostivat näin aikaamme ulottuvan helminauhan (katso mysteriopuuta).
Pohjimmiltaan tämäkin linja oli ja on universaali, ja johtaa suureen sisäisen viisauden näkemiseen. Tämä ilmenee mm. mystikoiksi kasvaneiden kirkon miesten, kuten skeemaigumeeni Johanneksen teoksista.
Tätä taustaa vasten kirkon ja esoteeristen suuntausten välinen halveksunnan ilmapiiri tuntuu järjettömältä ja loukkaavalta. Se on perua duaaliselta keskiajalta, kauheista vainoista, jotka kerran olivat totta.

Kaunat - sulamaton historian taakka

Niistä vainojen aikaisista menneistä elämistä periytynevät myös monet niin gnostisten liikkeiden kuin kvasignostisten lahkojenkin keskinäiset kaunat. Omalta kohdaltani olen kaikista niistä irtisanoutunut enkä kaipaa asiassa ulkopuolisia toimintaohjeita - vaikka sellaisiakin ehkä olisi tarjolla. Tunnen nimittäin miehen, joka erosi kirkosta gnostisen järjestön suosituksesta mutta hän ei ole tohtinut kertoa asiaa edes vaimolleen.
Useimmiten pappisvihalla pönkitetään vain omaa oikeassa olemisen tarvetta, ja oman olemisen erikoislaatuisuutta, mikä on ristiriidassa minuuden kuolemaa tavoittelevan universaalin kehityksen kanssa.
Näyttää siltä, että näiltä sieluilta on puuttunut rohkeus ruumiillistua erilaisiin, hyvinkin vaikeisiin olosuhteisiin. Se selittää henkisen yksisilmäisyyden. Inkarnaatiot voivat olla penseää varman päälle pelaamista, tai hyppyjä tuntemattomaan riskien maailmaan
Alkoholiin ja sen erilaisiin lieveilmiöihin sortuneita hengenmiehiä löytyi miltei pilvin pimein vuosisadan alun Suomen taiteilijapiireistä. Nämä sielut ottivat riskin syntyessään henkisesti köyhään maahan. Mutta jonkun sekin pohjatyö täytyi tehdä, ja uhrautua, esimerkiksi meidän jäljessä tulevien hyväksi.
Henkisyyden perusta valetaan kansan kollektiiviseen tietoisuuteen asteittaisena prosessina, jossa luodaan ensin illuusioille altista minätuntoa: me suomalaiset, uh! Olemme valittu kansa (ja lisäksi melkein voittamaton).
Gnostisen minuuden transfiguraation ja egoististen henkisen kasvun oppien välillä voidaan hahmottaa useita oleellisia eroja.
Esimerkiksi vuorisaarnasta johdettujen napakoiden käskyjen hokeminen on vaikutukseltaan enemmänkin suggestiivinen, puolivillainen, ja vain harvoin johtaa pysyväisluontoisiin muutoksiin yksilön sielullishenkisessä olemuksessa. Samaa kasvua kyllä tapahtuu kirkon piirissäkin. Siellä puolen monet ovat löytäneet aivan kaiken itse, tai todellisen teologismystisen kirjallisuuden kautta, jota kirkko on julkaissut jo kymmenkunta vuotta.
Dogmatismissakin on puolensa. Usein nämä rukousmyllytekniikat - mantrojen tai ohjeiden toistaminen - toimii erittäin hyvänä valmistavana tienä. Hyviä asioitahan siinä hoetaan, vaikka spirituaalinen vaikutus jää tilapäiseksi. Ainakin yhteisöluontoisena se johtaa syviin kontemplatiivisiin kokemuksiin siinä missä joogakin.
Tässä suhteessa puolivillaiseksi jäävät myös kaikki psykofyysiset tekniikat gregoriaanisesta laulusta rosen terapiaan. Ainahan niissä tosin ei luvatakaan muuta kuin tilapäistä, tai korkeintaan yhden elämän kestävää apua. Kaikki tekniikat ovat vain välineitä, jotka tekevät itsensä tarpeettomiksi. Voi olla, että tätä en ole korostanut tarpeeksi aiemmissa kirjallisissa töissäni.

Aikamme herättää

Joskus välitön kokemus - portti tai ykseys - voi olla niin ravisteleva, että se määrää yksilöllisyyden koko loppuelämän suunnan. Huomaan myös Suomessa tapahtuneen mielenkiintoiselta kuulostavia heräämisiä. Pätevän opettajan johdolla on syrjäytetty minuus paikaltaan, ja opettajan eetteriruumiin kautta oppilaat ovat saaneet kokemuksen kaiken universaalista ykseydestä.
Uteliaana olen seurannut myönteistä kehitystä. Omasta tulotasostaan huolehtivan opettajan johtamat meditaatiot, joita voisin nimittää vaikka kommunistisiksi (niin epämuodikasta kuin se onkin!), saattavat olla pinttyneelle skeptikolle tärkeä kokemus ja kehityksen lähde. Ellei käy niin kuin Eino Kailalle, että ykseyskokemuskin selitetään biologiaksi.
Jotta kehitys muodostuisi pysyväksi minuuden on kuoltava kokonaan pois ja ihmisen oman eetteriverhon täytyy kasvaa vastaanottamaan gnostinen korkea sähkömagneettinen kenttä, joka on todellista rakastavan Jumalan voimaa.
Mutta on huomattava Max Heindelin korostama varoitus: todellinen kehitystie, jossa syntyy täysin itsetietoinen ja hallittava henkinen organismi, kulkee yksinäisyydessä. Nämä Heindelin sanat juurtuivat sieluuni 21-vuotiaana, ja voin vakuuttaa, että ne ovat totuudesta lähtöisin. Oman tien kulkijat tosin altistuvat omanlaiselleen penseyden kiusaukselle.
Nykyantroposofiassa alkukristillinen orientaatio vaikuttaa varsin heikolta. Myös Rudolf Steinerin muotoilema antroposofinen maailmankatsomukseen pohjaava tie jää varsin usein asteelle, jossa ego syrjäytetään mutta minä jää henkiseen olemuspuoleen elämään omaa elämäänsä. Ego vesittää syvemmän oivalluksen kilvoittelun.
Perusantroposofi hahmottaa itsensä yksilöksi, jonka "oma persoonallisuus saa elää omassa muodossaan".
Tämä tie johtaa yksilön sielulliseen penseyteen, jossa pettymykset ovat lähellä. Se ei tapahdu siksi, että yhden ajan opettajista suurin, Steiner, olisi suoranaisesti näin neuvonut, vaan ihmisessä asuva itsekäs ja kultivoitu minä pitää kiinni alemmista maailmoista.
Valitettavasti tämä näyttää myös Snellman -korkeakoulun linjalta. Olen yrittänyt käynnistää aiheesta keskustelua Takojassa, antroposofisessa laatulehdessä.

Meditaatiot muuttuvat esteeksi

Myös kovaa egokehitystä voisi luonnehtia normaaliksi kehitysvaiheeksi. Varsinkin ikä 30 - 40 vuotta edustaa tuskaista egoismia. Sen jälkeen yksilölle pitäisi antaa uuden vihkimystien mukainen mahdollisuus persoonarakenteensa todelliseen kuolettamiseen. Se on tietysti kova paikka, jos juuret maallisessa ovat syvällä.
Tarvitaan oikea oivallus: kristillinen gnosis - jota ihminen voi koskettaa - antaa mahdollisuuden nimenomaan muotoilla uudeksi sielurakenne, fyysiseetterisen organismin uudistumisen myötä.
Omien mielihalujensa mukaan juokseva, omasta viihtyvyydestään huolehtiva ja "uraa tekevä" ego on minuuden vankila ja este syvemmälle kehitykselle, jossa oman tahdon täytyy vaieta ja yhtyä jumalaiseen tahtoon.
Tässä vaiheessa kaikki henkinen materialismi, harjoitukset ja tekniikat, joilla minuuden kuolemasta aiheutuvaa tuskaa lievitetään, kääntyvät itseään vastaa.
Ihminen voi hyvinkin alkaa uskotella itselleen yhtä ja toista, tai etsiä oikoteitä. Yhdessä ajatusmallissa hellitään ajatusta, että tämä vaikea kehitysvaihe olisi suoritettu jo edellisessä elämässä, vaikka tämä yksilö olisi juuri nyt kovasti armoon kasvamisen tarpeessa.
Edellisessä elämässä tapahtunut sielun henkistyminen, jos sellaista on, johtaa yksilön kaipaamaan Jumalan universaalia armoa. Vieraaksi jäänyt maailma ei voi hänelle antaa mitään arvokkaana pidettävää.
"Yksin armosta ja uskosta", kuten Pekka Ervast sanoi.
Korkeampi, parantava rakkaus virtaa ihmissieluun armon muodossa.
Yhden kauneimmista rukouksista kirjoitti Pyhä Franciskus:
"....Herra anna, minun pyrkiä ei niin paljon saamaan kuin antamaan. Sillä se on itsen kuolemista. Sillä me olemme syntyneet iänkaikkiseen elämään..."

Viisas raivaa esteet

Olen hämmästyksekseni huomannut, että kehityksensä paikallaan polkemista vaikertavat potentiaaliset ihmiset eivät aina olekaan kiinnostuneita hengentieteen omakohtaisesta soveltamisesta, koska uusi tietoisuus uhkaa viedä heiltä "jotakin hyvin yksityiseksi koettua". Viisaus, joka lisää tuskaa, halutaan sivuuttaa.
Eräänlainen ongelma muodostuukin tietylle kehitystasolle stabilisoituneista ja hieman penseiksi jalostuneista sieluista. Ensialkuun heidän New Age -oppinsa näyttäisi ymmärtävän kristillistä viisautta, vaikka käytännössä se toimii universaalia kehitystietä vastaan.
Mainitsen vielä yhden järkyttävän kehityksen esteen: suurista tietäjistä kerrotut valheelliset juorut ja ties mitkä väärinkäsitykset näyttävät istuvan sitkeässä esoteristien pienehköissä piireissä.
Myös melko pitkälle edenneillä kilvoittelijoilla saattaa olla merkillisiä tietoja jonkun korkean yksilöllisyyden "pimeästä puolesta". Tällainen ikävästä väärinkäsityksestä alkunsa saanut, mutta meillä päin uusi tieto, sattui juuri silmiini. Todellisuudessa pyrkijän oma yliminä siinä yrittää juoruja hellimällä estää itsessään alkemiallisen prosessin ja oman (lopullisen) syrjäytymisensä.
Siunattu pyrkijä anoo totuutta sydämeltään, ja tarvittaessa hän ummistaa korvansa, ja sammuttaa elämänjanonsa, vaikka minkälaista kaksoisroolia tarjoittaisiin. Vapahtaja antoi esteeksi jääneelle alter egolle käskyn:“Väisty tieltäni“.
Tai miten tulkitsemme paljon pohditun Raamatun alkutekstin lauseen:“Ihminen ei saa nähdä minua ja elää“? Viittaavatko nämä Jumalan sanat sisäiseen minuuden kuolemaan, kuten sen koki keskiaikainen teologi ja skolastinen mystikko Bonaventura teoksessaan Itinerarium mentis in Deum(Sielun matka Jumalaan).
Hänen mukaansa ihminen voi kokea korkeimman henkisyyden vain sisäisen muodonmuutoksessa. Sielun kuolema, ja sen yhtyminen Jumalaan, oli ja on kristikunnan ja laajemmin koko ihmiskunnan suurin mysteerio.
Tässä kristillisplatonistisessa filosofiassa kulminoitui koko Chartren koulun opillinen kulmakivi. Todellisen kutsumuksen tie on vaikea, tai se ei ole ristintie lainkaan. Yleensäkin elämässä jokainen tavoittelemisen arvoinen päämäärä vaatii jopa vuosikymmeniä kestäviä sinnikkäitä ponnisteluja. Uskon syvyysulottuvuuksien etsintä saattaa korottaa potenssiin kaikki ponnistelut.

Esoterismi usein demonista

Jos uusien instituutioiden markkinoimat esoteeriset menetelmät kuulostavat ylen helpolta, ne lienevät taustaltaan epäilyttäviä. Oheisessa kaaviossa oikeaan reunaan ympyrällä merkitystä opinahjosta on lähtenyt monta pahaa impulssia ihmiskunnan keskuuteen. Näiden sanojen takia vihaiset ihmiset ja henget yrittävät vielä tulla päälleni, mutta tulemme näkemään, että saastuneille liikkeille antamani paikka pensaskasvissa on oikea. Saamani viime hetken tiedot vahvistavat kuvaani tällä suunnalla ilmenneestä suuresta itsekkyydestä ja rahastuksesta.
Maailmanjärjestön pirstoutumisen vanavedessä pääsi alkuun ja hippivuosina vahvistui melko negatiivinen esoteria, se oli hyvän vastavoima, jolla lienee ollut oma tehtävänsä. Tänään - varsin jälkijättöisesti - egon murtamiselle piut-paut antaa muun muassa Suomessakin vaikuttunut Michael C. Fikaris. Hänen oppinsa mukaan New Age antaa kaiken persoonallisen elämän mutta myös taivaan ilot.
Ihminen voisi näet olla syvästi mammonaan sidoksissa ja elää saman aikaisesti henkisessä.
New Age -yleisnimikkeellä varustettujen liikkeiden voima piilee eräänlaisessa herännäisyydessä. New Age vaikuttaa eksoteerisena virtauksena. Se on hyvä ja tarpeellinen sellaisena, mutta sen esoteeriset tekniikat näyttävät johtavan oppilaan vanhan vihkimystien egoistiseen, nykypäivänä jopa demoniseksi luonnehdittavaan henkistymiseen.
Nykyaikaisten imaginaatio- ja shakratekniikoiden avulla päästään tekemisiin astraalisten ja hieman sitä korkeampien voimien kanssa. Tätä toimintavälinettä varten egosta siistitään vain kaikkein karkeimmat osat. Todellisuudessa pysysyvät atomit, joiden pitäisi alkaa hehkumaan, eivät herää lainkaan.
Käytännössä nämä vippaskonsteilla kivitetyt tiet johtavat egon toiminnan ansiosta hyvin pian henkisten voimien itsekkääseen käyttöön scientologien tapaan. Myöhemmässä kehitysvaiheessa henkivallat murtavat oppilaan itsekkään egon ja liittävät sen peilisfäärin hierarkiaan. En aio tässä yhteydessä kuvailla, mitä näille hierarkioille maailmojen lopussa tapahtuu, vaan korostan kääntymisen mahdollisuutta.
Vaikka ihminen olisi minkä meriorganisaation tai mustan kirkon jäsen, hän voi kääntyä. Vaikka velan maksuun menisi kymmenen elämää, on se vain ohi kiitävä hetki maailman historiassa. Ne sovittavat elämät voivat olla suuria ja taiteellisia. Ehkä jossakin vaiheessa armossa tapahtunut kääntymys kasvaa suureksi ja menneisyyden lasti pyyhkiytyy pois. Silloin matka sielun pelastukseen on tehty.

Mitä gnostisismi lupaa?

Kuulen kysymyksen, mitä tämä lunastus sisinmältään on?
Kaikki työ tapahtuu elävässä elämässä, tässä ja nyt. Luopuminen asenteita kantavasta ja kantoja muodostavasta persoonallisesta egosta johtaa kaikkien kielteisten energioiden poistumiseen - ja jumalaiseen skeemaan - jonka energiaa vaivainen ego ei kuitenkaan kestäisi. Tehdessään näin tilaa alkukokemukselle ihminen ymmärtää kaiken, ja ennen muuta ihmiskunnan ykseyden merkityksen.
Tässä alkuperäinen buddhalainen viisaus ja kristillistyneet gnostiset opit puhuvat samasta asiasta. Korkea tietoisuus kuolettaa todellisen etsijän egon aivan saman periaatteen mukaan kaikissa korkeissa hengen virtauksissa.
Olen puolestani usein kysynyt tätä: vaikuttavatko kristillisen mystiikan itsekuria korostavat kulmakivet jotenkin vanhan aikaisilta, verrattuna tuhansien markkojen hintaisiin Uuden Ajan kursseihin, joissa luvataan oppilaalle melkein kaikki mahdolliset maagiset taidot yhden viikon vaihteen opiskelun seurauksena.
Mitä mystisen kristinuskon virtaukset lupaavat: kiusauksia, aineellista niukkuutta, nöyryyttä, mutta usein myös elämän raadollisimman kurjuuden kohtaamisen, mutta myös syvää kontemplatiivista rakkautta ja onnea sekä tiedon lunastuksesta.
Kehitysasteet ovat pysyviä, ikuisia. Nämä kalliolle rakennetut portaat johtavat kaikkein korkeimman eteen, missä sielun tunne erillisyydestä katoaa. Ihminen astuu täysin itsetietoisena, mutta minänsä pyrkimykset kuolettaneena tilaan, jossa Jumala on hyvin konkreettisesti läsnä.
Sen jälkeen elämä voi jatkua yksinomaan armosta. "Ampua voitte, mutta ette sen enempää". Näin tunteen sanoiksi puki Pekka Ervast, vuosisadan alun melskeissä.
Sekä Steiner että Ervast joutuivat murhayrityksen kohteeksi, he eivät yrittäneet puolustaa itseään. Todellinen mystikko saa aina tietää sen tapaiset asiat etukäteen, mutta minänsä kuolettanut yksilö luopuu isensä puolustamisesta, ja läpäisee suuren kokeen.

Aatepuun päälinjat

Aatehistoriallisesta puusta kristillisgnostisia päälinjoja löytyy peräti neljä, manikaealais-gnostinen, Christian Rosenkreutz -virtaus, skolastis-katolilais-platoninen ja essealais-kathaarinen.
Ainakin viimeksi mainittu, muinaisista essealaisista keskiaikaisiin kathaareihin periytynyt virtaus on saanut kantaakseen apostolisen suksession, mutta todennäköisesti suksessio periytyi jotakin tietä myös Ervatiin, Manu-virtauksen esoteerisen hierofantin päälle.
Ervast on puussa sijoitettu lähelle Steinerin kristillistynyttä aristotelismin virtausta. Hän kuitenkin suhtautui melko pidättyväisesti minätietoisuutta korostaneeseen yksilöllisyyteen; tavallaan PE pettyi uudelleen muotoiltuun Tuomas Akvinolaisen oppiin.
PE:n viittaukset "katolilaisen tuulahduksesta läpäisemästä uudemmasta teosofisesta kirjallisuudesta" voi tietysti käsittää monella tapaa. Jälkikäteen varsin aiheelliseksi osoittautunut arvostelu luultavasti kohdistui myös Vapaan katolisen kirkon suuntaan.

Suuri siirtymä

Viimeinen siirtymä esoteerisen kristinuskon ja gnostilaisuuden perinteessä vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta. Max Heindelin oppilas, ja hänen Ruusuristi-veljeskunnansa jäsen Jan van Rijckenborg sai 1920-luvulla viimeiseltä kathaarilta järjestön mysteeriot ja keskiajalta periytyvän välineistön (essealisten, pogomiilien, kataarien kautta kiertäneen avaimen).
Tuolloin suurmestarin tehtävään oli ehdolla myös eräs kuuluisa psykoanalyytikko. Uudessa gnostilaisuudessa sulautuivat yhteen esoteerinen kristinusko ja gnostisismi. Siihen sulautuu myös manikealaisvirtaus, joka on Max Heindelin mukaan “vielä rosenkreutsilaisuuttakin henkisempi". (M.Heindel, 1907(suom. 1922 s.364))
Traver Ravencroth asettaa samaan kotegoriaan esselais-manikealais-kataarisen virtauksen kirjassaan Pyhä Keihäs.
Tämä voimakkaan suojakentän luonut järjestö, Lectorium Rosicrucianum, pyrkii pysymään puhtaana. Veljeskunta yrittää pidättyä ottamasta sisäänsä hajottavia voimia, joista esimerkiksi teosofisen seuran historia on varoittava esimerkki.
Lectorium Rosicrusianum on kokenut jonkin verran vastustusta, ja "keskustelua", joka on ollut luonteeltaan lähinnä julkisten tilaisuuksien häiritsemistä. Ilmeisesti jotkut vanhan polven ruusuristiläiset jotenkin alitajuisesti toivovat, että koko gnostisismi häviäisi Suomesta heidän mukanaan. Nythän kaikki todenteolla vasta alkaa myös heidän omassa piirissään.
Mitään valkoista veljeskuntaa tai muuta sellaista en sijoita esoterismin kipinää kuljettaneiden aatehistoriallisten virtausten sekaan. Mitkä tahansa universumin pimeimmistä voimista voivat esiintyä teosofisina mestareina ja johtaa etsijöitä harhaan. Siis voimme unohtaa nämä sanansaattajat.
Tässä yhteydessä totean oudoksuen, että Jan van Rijckenborgihin jo v. 1950-luvulla lausumat näkemykset vieraiden avaruusalausten merkityksestä maan magneettikentässä, eivät ole saaneet ufotutkijoiden kiinnostusta heräämään. Teos "There is no empty space" sisältää aihepiiriä sivuavaa ainoalaatuista tietomateriaalia. Avaruuslaivat suorittavat omia meistä riippumattomia puhdistustehtäviään maanpiirin säkömagneettisessa kentässä, van Rijckenborgh tiesi.
Luotettavien lähteiden mukaan järjestön pohjoismaisessa keskuksessa Edshuldissa Ruotsissa on myös tehty ufohaintoja, jos se jotakuta kiinnostaa.

Aatehistoriallista puuta en aio käydä tällä erää tämän laajemmin kommentoimaan, asiaa kohtaan tuntemastani mielenkiinnosta huolimatta (siitä puutuu päivitys). Teen sen joskus toiste, mahdollisesti erillisen teoksen muodossa. Se taas riippuu paljosta.