Miljööni on osa minua

Tauno Gröndahlin maalaus vuodelta 1957 kotiseudustani. Minulle tärkeästä tietysti.
Hetken aikaa täytyi miettiä, mistä kulmasta miljöötä on lähestytty.

Mutta sitten selvisi: alla nurkimmaisena Koposen Veikon omin käsin asevelitontille rakentama valkea talo. Yhä sama, kuten useimmat talot maalauksessa.
Mutta jo ennen nurkkataloa perspektiivin paljasti ylinnä 52 vuotta sitten uudenkarhakkana näkynyt betonirakennus. Sen voimistelusalissa järjestettiin väkivaltaisia suojeluskuntasulkeisia vielä 1960-luvun lopulla, siis kansakoulun voimistelutunneilla. Sitä en tiedä, mitä sitten pitivät sisällään ne erilliset "voimistelukerhot", eikä totta puhuen paljon kiinnostakaan.
Alue on kaunis, eikä miljöö juuri - tietyistä em. tonttien militantista jakoperusteestaan ym. huolimatta - paljasta sisään kätkeviä koettelemuksia. Esimerkiksi jo mainittu rakennusmestari Veikko S. Koponen, talo edelleen suvulla, oli jatkosodassa NL:n sotavankina.
Kun sota loppui, Veikko vapautettiin. Häneltä kysyttiin, liittykö Suomeen päästyään ystävyysseuraan, tarkoittaen kai Teuvo Raskun ja kumppanien perustamaa Suomi-Neuvostoliito-Seuraa.
Veikko vastasi ettei sellaista voi luvata vankeudessa ollessaan.
"Teidät haetaan vielä", sanoi neukku-upseeri Vekelle.
Kaltaistensa asevelisosialistien kääntyminen NL:n ystäväksi oli miehelle liikaa. Väinö Leskisen hän kerran otti tästä aivan puhutteluun KTY:n saunalla Rönön Kalliorannassa. Tuo monen illanistujaisen paikka, voi-voi.
Tämän puhuttelun tulos taas oli asianomaista entistä sotavankia tyydyttävä. Leskinen puhui aina sujuvasti, mitä kukin halusi kuulla. Ja matkatoimistopomonakin hän kuulemma antoi aina palkankorotuksen, jos joku meni sellaista pyytämään.