Kansalaissota, siis vapaus-, sisällis- ja luokkasota, jota kapinaksikin kutsuttiin, vei 35 000 suomalaisen hengen – vuoden 1918 saldona. Vihanpidon hävinneen osapuolen osa ei ollut häävi, jopa haudoilla vierailu kiellettiin. Tämä merkitsi uhrien ihmisarvon kieltämistä; ei puhettakaan että joku ei olisi ”tajunnut, mitä tapahtui”, ja tarvitsi siksi sosiaalista apua, tai että olisi tarjottu omaisensa menettäneille vuosien kriisiterapiaa yhteiskunnan piikkiin.Monille heistä v. -18 uhrien omaisille olisi riittänyt oikeus muistaa vainajaa hänen haudallaan. Tämä vain 90 vuotta sitten.
Nyt tilanne on aivan toinen, kuolonkolarista ja liikenneonnettomuudesta selviäminen vaatii kriisiapua, ja jopa vuosia kestävää ohjattua toipumista onnettomuuden aiheuttamasta järkytyksestä.
Ovatko ihmiset nyt hauraampia kuin ennen? Onko kuolema, hätä ja kärsimys, kuten muuan keskustelukumppanini sanoi, nykyisin niin paljon vieraampia ihmisille.
Elämä on muuttunut, se on selvää, mutta lienee kyseessä myös ammatillisen työllistymisen näkökulma kriisipsykologeilla.
Olenko lukenut jostain tutkimuksen, jonka mukaan kriisiavun ja -terapian hyödyt ovat todellisuudessa kyseenalaisia, muistelen näin. Enpä ihmettelisi, oli sitten kyse hyökyaallosta Thaimaan Phuketista tai Espanjan bussiturmasta Malagassa, ilmestyy jotain myös kirkonmiestä ja piispaa hokemaan omaa retorista kysymystään, miksi Jumala sallii?
Olisi varmaan erijulmaa oikeasti tietää jotain tuosta systematiikasta, mitä onnettomuuksissa yksilölle sisäisesti voi tapahtua? Entä jos ymmärrys syysuhteista oikeasti vapauttaisi surusta? Tai entä jos edes vähän auttaisi menetykseen, tajuta tuo, että se mikä näyttää onnettomuudelta, ehkä onkin jotain aivan muuta.
Tästä keskustelin kerran kataarien kanssa. Sinänsä mielenkiintoista; elämän suuren kulissin takaisen todellisuuden tarkastelussa – siellä missä kuoleman ja uuden syntymän välillä sovitetaan syysuhteita – tämä tapahtuma, jossa elämä kuin leikaten katkeaa suuronnettomuudessa, ei ole kirous.
Joskus se näyttäisi todella ohjaavan yksilöitä äkkilähtöä seuraavassa elämässä karmallisesti suureen mahdollisuuteen kohota henkisiin vihkimyksiin.
On sitten hieman eri asia, voidaanko vainoja ikinä niellä? Kataaritkaan, nuo kerran aiemmin essealaisina ja pogomiileina tavatut, ja nyt mm. ruusuristiläisinä elävät sielut, eivät ole ehkä täysin historiassa kokemiensa vainojen yli päässeet.
Muuten: uskonsa ja aatteensa takia marttyyrinä kuolleet syntyvät takaisin kahta kauheampina.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar