
Elokuva saa olla mm. käsikirjoitukseltaan täysin paska, kunhan siihen ilmestyy jostakin Sylvie Testudin empaattiset kasvot. Ja hän joutuu nöyryytetyksi, jonkun pomon tai tutorin toimesta, jolloin hän vasta sympaattiselta ja rakastettavalta näyttääkin.
Näinpä konseptia ei ole jätetty ihan yhteen elokuvaan.
Mainio näyttelijä, olemassa olemassaolollaan pelastaa elokuvia, kuin Nicole Kidman Lars von Trierin Dogvillessa. Tai ei oikeastaan, Kidman kruunasi mestariteoksen. Myös Testud voi suorituksellaan nostaa muutenkin ihan kohtuullisen elokuvan tarpeet tähtiin. Tunnustusta ropisee.
Tulee mieleen nyt myös Emily Watson, joka debyytoi pääosassa von Trierin vuonna 1996 hämmentäneessä leffassa Breaking the Waves. Oscar-ehdokkuuden arvoisesti.
Breaking the Waves on ikään kuin ontologinen elokuva karmasta, sen dynamiikasta.
Luulin aihepiiriä mahdottomaksi kuvattavaksi.
1 kommentar:
nej
Skicka en kommentar