Päätöskappale

Mitähän tuosta sanoisi, mielestäni pitkäsoittolevyn täytyy päättää tavalla tai toisella kolossaalisen laulun – se on jos mahdollista avaamistakin tärkeämpi. Mielestäni biisi on hyvä, ja sain pohjat kuntoon. Lisätään vielä laulua, kvinttejä, mutta halusin lopun kasvavan ulvovalla kitaroinnilla. Toki mikään eilisen teeren poika ittekään ole: mutta parasta mahdollista tietämääni kepittäjäähän mä kysymään, kun tunnenkin tuon, jotenkin. Okei, tulen, se sanoi.
Kunnia mulle.
Samoin.
Kun mielettömät soundit keikkavolyymeilla oli luotu, ja saatu signaali lopulta pöytään: kaveri soitti.
Huomasin kyllä, etä hän löysi moodin, joka muuten oli soinnuilla upotettu duuri-molli-sävellajijaon toiselle puolelle.
Kuten yllä, keskustelu on ollut niukkaa: mutta sitten valmista kuunnellessa. Kaveri kysyy, oletko muuten kuullut sellaista kuin Peter Hammill?
Kyy-yllä, mä vastan, kuin nii?
Tässä on jotakin samaa tunnelmaa.
Tarkennan: siis ei itse musiikissa, vaan sen impressioissa (?).
Juuri niin.
Käsittiköhän kaveri, että kun hän noin ohimennen sanoo, mitään sen merkityksellisempää ei kukaan musiikistani voi sanoa.
Hammillin (ja VDGG:n) musiikin ihmeellisyys on mielestäni piillyt klassisen musiikin kaltaisessa vaikutuksessa; se avaa ihmismielelle sisäisyydessä oven transsendenttiin ulottuvuuteen, transsendenttiin todellisuuteen. Hammill vieläpä toimii tavalla, joka ei ole klassisen musiikin tapaan pikkuporvarillinen ja rajoittunut; sitä tosin ei voi sanoa kaikesta klassisestakaan, vaikka useimmissa klassikoissa, hittejä neljältä vuosisadalta, se noin voi olla. Tämä sinänsä ei ole tämän hektisen maailman keskellä paha.

Mutta siis suht´tuntematon Peter Hammill - miten se ollut monen genren takana, ajatellaanpa vaikka Johnny Rottenia (John Lydonia), mainitsi Hammillin keskeiseksi innoittajakseen.