Elokuva Death Wish, 1974

Klasikkoa ei näemmä oikein ymmärretä; sosiologisine, sosiaalipsykologisine sekä sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisine ulottuvuuksineen se on kuitenkin yksi aikansa merkittävimmistä jenkkielokuvista (mikä ei sinänsä välttämättä tarkoita vielä paljoa). Se on merkityksellisempi kuin esimerkiksi Karjalaisen Jussin HeSa:ssa vertailukohdaksi vetämä täysin yksiulotteinen Dirty Harry (1971).
Death Wish huomioi syysuhteita pääosan, Charles Bronsonin esittämän arkkitehti Paul Kerseyn työn kautta. Näin avautuu näkymä ihmisen elinympäristöön. Heikkolaatuinen elinympäristö on syrjäytymisen ja osattomuuden kasvualusta. Erämaata kaavoittaessaan katkera Kersey kohtaa markkinavoimien ja ekologisesti kestävän elämäntavan välisen ristiriidan.
Tiukka maanomistaja ei anna periksi ekofilosofiastaan ja terveistä periaatteistaan; leffassa näyttää siltä, markkinat joutuvat pitkin hampain nielemään ”maan tuhlauksen”, ja siivun omasta katteestaan hankkeessa (menikö läpi, se ei täysin selviä).
Toinen tuolloin aivan uusi sosiaalipsykologinen havainto, jenkeissä tuon tieteenalan edelläkävijämaassa, oli että ihmiset luikkivat paikalta aina jos vain pystyvät, kun väkivaltaa tapahtuu avoimilla paikoilla. Myös Kersey kuuluu ennen muutostaan väkivallan hiljaisiin hyväksyjiin, ja ryöstön nähdessään vetää vain ikkunaverhon alas.
Elokuvakerronta sivuaa käyttäytymistieteellistä problematiikkaa, ja esittää uuden meemin mahdollisuuden. Pelon ja hiljaisen hyväksynnän "kunhan ei satu omalle kohdalle" asemesta ihmiset päättävät toimia kun Kersey on ensin pannut Coltinsa kanssa tuulemaan.
On tämä kaikkine kärjistyksineenkin yhä yhteiskunnallisena elokuvana katsottava. ****