Metaontologinen kysymys olevaisesta …

Yksi hienoimpia orientoivia tieteellisiä tekstejäni jonka tutorit nakittivat käsittämättömäksi sekasotkuksi ennen kuin se oli ”hyvä” – okei, mystisen ja tietoisen kokemuksen raja kulkee jossakin, mutta mystis-ontologista ei itsetietoisinkaan minä pysty rationalisoimaan, ellei vieraudessaan jotenkin kapseloi tunteitaan täysin, ja silti niiden fenomenia kytee. Se elämä on yhtä alitajunnasta nousevien tulipalojen sammuttelua. Valittavasti tyyppi on tuttu eritoten deterministisen käsityksen jakajien keskuudesta.
Relativistisen todellisuusvirran rikkaus voi pelottaa, turhaan. Mutta koska havaintotodellisuutemme on selitettävissä vain ulkoisin käsittein, se pelottaa.
Kukaan ei todellisuudessa pysty sanoin kuivailemaan, sellaista demagogia ei ole, vapaata sielusta tietoisuuden piiriin virtaavaa kokemusta vaikka ”onnesta” tai kokemuksesta, että ”sydän on puhdas”. Tuota korkeaa välittämistä varten on taide: Frederick Chopinin nocturnet, Henri Matissen maalaukset, Peter Hammillin proge. On. Välittyy.
Sanataiteellisesti tietenkin voi yrittää, metaforaa käyttäen, mutta vaikka henkistä kokemustakin olisi, se jää usein (ilman resonoivaa sointia) samalla tasolle kuin vaikkapa huumausaineiden vaikutusten kuvaileminen. Tätä vieläpä harjoittavat, mikä käsittämättömintä, henkilöt jotka eivät ole itse aineita testanneet.
Nuoruudessani tunsin runoilijan, joka luonnonkuvaajana pääsi aika lähelle, mutta ei maaliin, ei maaliin - ja sekosi, mutta se on eri asia. Menetelmä luonnosta metaforana perustuu siihen, että joitain sielun aistiominaisuuksia, jotka voidaan tunnistaa, kohdataan samanlaisina eri yksilöissä.

Jatkunee. ..